Viidakkotalon kuulumisia

Ikävä

Kello tikittää. Kullanarvoiset yhteiset hetket esikoisen kanssa lähenevät tällä erää loppuaan. Ikävä koputtaa jo ovella, sillä kukaan ei vielä tiedä, milloin seuraavaksi nähdään. Saakeli että inhoan ikävää.

On ollut aivan ihanaa. Pelkästään arki samoissa neliöissä on juhlaa, puhumattakaan kaikesta kivasta, mitä ollaan jälleen yhdessä koettu. Mutta vaikka välimatka on pian taas pitkä, täytyy olla onnellinen. Kun kerran vuodessa vietetään kolme kuukautta samoilla leveysasteilla 24/7, vannon että näemme ajallisesti enemmän, kuin jos asuisimme Suomessa.

Vielä on muutama päivä aikaa ottaa ilo irti jokaisesta yhteisestä tunnista, sitten viidakkotalo hiljenee jälleen. Toivottavasti kestän sen.

Nyt jo niin vietävän kova ikävä!

Mutta hauskaa on ollut.

Ja paljon on ehditty tekemään.

Viidakkotalossa kaikki hyvin

Kaikki hyvin viidakkotalossa, mikäli unohdetaan hajonnut jääkaappi ja 90 prosenttisesti kadonnut puutarhuri. Vaikka käärmeitä on ollut, eivät ne sentään ole olleet kobria. Jopa skorpionit ovat pysyneet koloissaan. Viidakkotaloon johtava kuolemantie on paremmaksi lanattu, ja naapurin narttukoira kulkee kylillä kahdeksan pentukoiran kipittäessä sievässä jonossa kintereillä. Yritän olla katsomatta laumaa, jottei meidän kolmesta karvaturrista vaan tulisi neljää.

Talon melkein 15 vuotias esikoinen on osoittautunut normaaliksi teiniksi, sekä hyvässä että pahassa. Sydän on muljahdellut huolesta muutaman kerran, mutta onneksi pahemmilta selkkauksilta ollaan (vielä) vältytty. Vaikka rehtorin kanssa on käyty keskustelemassa jo parikin kertaa viikon sisällä, saa olla tyytyväinen, että koulussa ollaan kartalla nuorten kuvioista. Muutama asia on tullut vanhemmille hieman puskista, mutta onneksi kommunikaatio kodin ja koulun välillä toimii. Ja nopeasti toimiikin.

Nyt on kumminkin koittanut aika, jolloin pitää ottaa juniorin tulemiset ja menemiset hieman tarkempaan syyniin.

Frisbeegolf- radalla voi törmätä vaikka vesipuhveliin.

Ajokorttihaasteita

Mikäli vietät Thaimaassa aikaa yli kolme kuukautta, pitäisi lain mukaan kuulemma hankkia paikallinen ajokortti. Ainakin jos suunnittelet ajelua moottorivehkeillä. Mopoa varten erikseen, ja autolle tietenkin omansa. Kansainvälinen ajokortti saattaisi nopeuttaa asioita, mutta tälle vuodelle kansainvälisten korttien hankkiminen jäi meiltä jonnekin muun sekasorron alle, joten nyt mennään pidemmän kaavan mukaan.

Koska ollaan Thaimaassa, kaikenmaailman lupia, lappuja ja leimoja on hankittava ennen ajokortin hakemista (käyn näitä seuraavassa postauksessa tarkemmin läpi). Kun kaikki säännöt tuppaavat muuttumaan jatkuvalla syötöllä, moni yksinkertainen asia muuttuu monimutkaiseksi. Tähän kun vielä otetaan mukaan omat hölmöilyt, saa eri virastoissa viettää aikaansa maailman tappiin asti.

Paikallinen ystävämme (ja tulkki) Rock on kulkenut mukanamme, mutta tästäkin huolimatta päivä on vaihtunut kahdeksi, ja pahimmassa tapauksessa ties kuinka moneksi. Paikallinen systeemi on myös epäreilu meitä farangeja kohtaan, sillä paikallisten kertoman mukaan heille riittää teoriakokeessa sadasta kysymyksestä 40-50 oikeata vastausta, kun meiltä länkkäreiltä niitä oikeita vaaditaan 90. Siinä ei kovin montaa virhettä voi tehdä.

Rock ja epätietoiset ajokortin yrittäjät.

Pari päivää sitten mentiin Rockin ja englantilaisen ystävämme Carlin kanssa rehvakkaasti ajokorttikokeisiin. Meitä oli siis kolme, joista vain Tomppa pääsi teoriakokeet kunnialla läpi. Carl joutuu uusimaan ne, enkä minä päässyt edes yrittämään. Vaikka etukäteisselvityksen mukaan kaikki dokumenttini piti olla järjestyksessä, niin silti puuttui yksi papereista. Lucky me.

Koska viisumini on kytketty Tompan työlupaan (perheviisumi), niin olisin tarvinnut erikseen asuinpaikkatodistuksen. Tomppa ei paperia tarvinnut, mutta minä tarvitsin immigrationista luvan hankkia ajokortin. Tein siis ukemit ajokorttitoimistossa ja suuntasin immigrationiin hakemaan mustaa valkoisella, että olen pyörinyt maisemissa ja kattokin on pään päällä.

Tämä tapahtui siis 28.2. Yllättäen 1.3. astui voimaan uusi laki liittyen lääkärintodistuksiin. Rockin avustuksella halvalta klinikalta hankitut todistukset (30 bahtia) eivät tapauksessani enää kelvanneet, joten immigrationin papereitten lisäksi piti hankkiutua vielä sairaalaan hankkimaan tarvittavat lääkärintodistukset. Mopokorttia ja autokorttia varten omansa. Tietenkin.

Kun klinikalla lääkäri kuunteli sydämen ja katsoi kädet (that's it), niin sairaalassa uusien sääntöjen mukaan piti lisäksi selvittää myös mahdolliset elefanttitaudit, sukupuolitaudit, tuberkuloosit ja muut huumeongelmat. Nämä tiedot lääkäri vähän kierrellen ja kaarrellen koitti saada translatoria käyttäen kysytyksi, pyydellen samalla anteeksi typeriä kysymyksiään. Elefanttitaudittomuus selvisi housujen lahkeita ylös vetämällä.

Oli siinä farangirouva ihmeissään. Mikä helvetin elefanttitauti? Ja miksi kuppa estäisi ajokortin saamisen?

No, näillä mennään. Seuraavaksi hikoillaan sitten teoriakokeitten parissa. Tässä vaiheessa ajokorttia voin jo todeta, että aika moneen kiukkuiseen farangiin tuli virastossa törmättyä.

Virastossa ei saa kuvata, joten hyviä kuvia sieltä ei tarvitse odottaa.

Virastotalon kukkien kastelusysteemi sentään jaksoi naurattaa!