Ei mene ihan putkeen... osa 2

Jippii! Boo lentää aitojen yli ainoastaan 5-6 kertaa päivässä, onneksi ei sen enempää. Mutta kuten sanoin, sen asian suhteen mä jo luovutin. Kun ei pysy aitojen sisällä, niin ei pysy. Takaisin se ihana "paskiainen" tulee kuitenkin aina.


Vähän kattonäkymää Penangista, paljon muuhun ei sitten aikaa ollutkaan.

Ja sitten siihen "Ei mene ihan putkeen"- jatko-osaan. Tarinan osa 1 jäi kohtaan, kun löydettiin viimein hotelli Penangista ja saatiin puhelimet ja tietokoneet lataukseen. Niin kuin mainitsin, oli pari tuntia aikaa saada pyörät jälleen pyörimään. Ja käsikirjoitushan meni näin:

5. Viisumihakemusten jättämisen jälkeen torstaina nautitaan päivästä ja tutustutaan Penangin Georgetowniin. Käydään Penang Hillillä ja yritetään löytää jotain mukavaa sisustustavaraa. Illallistetaan rauhassa ja hyvin jossain idyllisessä ravintolassa, pulikoidaan hotellin uima-altaalla Miskan kanssa ja otetaan rennosti.

Perseelleen meni tämäkin osa kässäristä, sillä mitään viisumihakemuksia ei tosiaankaan ollut jätetty yhtään mihinkään ja kello taisi olla jo kolme iltapäivällä. Onneksi nykyajan elintärkeissä masiinoissa akut täyttyivät ja fiilis oli vähän sen tyyppinen, että olisi itsekin saanut akut ladattua.

Mutta oli hitonmoinen kiire keksiä, millä ilveellä ja mitä kautta saadaan viisumihakemukset lähetystöön torstai-iltana, jotta olisi edes pieni toivo saada perjantaina leimatut passit itselle. Siinä hotellin sängyllä, kaikki mahdolliset masiinat käytössä, yritettiin etsiä ratkaisua. Ja sitten muistettiin mitä sanoi Koh Phanganilla asuva ystävämme Vesa. "Jos tarvitsette viisumiasioissa apua, soittakaa Jimille". Ja niin me tehtiin. Pelkästään puhelinsoitto Jimille palautti kaiken toivon ja yllätykseksi Jimin toimisto oli vielä 100 metrin päässä meidän hotellista. Aina silloin tällöin elämässä tulee sellainen fiilis, että kun asioitten on ihan pakko järjestyä, ne myös järjestyvät. Riippumatta siitä, miten fiaskoa juuri hetkeä aiemmin kaikki on ollut. Tiedätkö tunteen?

Ei muuta kuin Jimiä tapaamaan. Jim´s Placen olemattomilla nettisivuilla jo sanotaan, että "Anything you need, Jim´ll fix it", ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin siihen on ihan pakko yhtyä. Ja mikä tyyppi! Jimillä on toimistokompleksissaan myös guesthouse, kahvila, ilmainen netti, paljon kirjavaa porukkaa ja myös kaveri itse on, sanoisinko vaikka valloittava. En tiedä alkuperämaata, kovasti näytti tyyppi intialaiselta, mutta lisäksi Suomen Porvoossa on tämä hurmaava herrasmies asunut. Sellaiset sanat peräjälkeen kuin "Heidi muru, älä pidä sitä laukkua pöydällä, ettei kukaan varasta" - tuli hienolla suomenkielellä. Voitte varmaan kuvitella, miltä kaiken kaaoksen keskellä tuntuu se, että joku käskee istumaan alas, ottamaan rauhallisesti ja että kaikki kyllä järjestyy. Samalla tämä sama kaveri flirttailee ohikulkeville tyttösille, täyttää jo valmiiksi meidän viisumihakemusta, järjestää kyytiä ja viisumia ruotsalaiselle tytölle olemalla silti vakuuttavan rauhallinen. Tasan juuri sitä, mitä meidän family tarvitsi juuri sillä nimenomaisella hetkellä.

Vaikka Jim (niin kuin kaikki muutkin agentit) laskuttaa näistä palveluistaan, niin aivan varmasti tulemme jatkossakin ottamaan häneen yhteyttä. Jimin hinnat on kuitenkin kohtuulliset, enemmän rahaa meillä olisi mennyt, jos olisimme joutuneet jäämään Penangille viikonlopun yli. Joten en voi muuta, kuin lämpimästi suositella! Viimeistään silloin, kun olet niin syvällä suossa, että kaikki tuntuu jo mahdottomalta.

Jim sanoi jo heti alkumetreillä, että me ei tulla saamaan mitään vuoden viisumia, vaikka virkailijoille maksaisi kuinka paljon pöydän alta. Vaikka meidän thaimaalainen kirjanpitäjä väitti että saadaan, niin Tompan työlupa on voimassa enää viisi kuukautta, joten yhtälö on kuulemma mahdoton. Jim sanoi myös, että jos työlupa olisi voimassa edes 7 kuukautta, niin voisi yrittää vielä lahjoa, mutta viisi kuukautta on vaan yksinkertaisesti liian vähän.

Tässä kohtaa tulemme siihen, että koko meidän Penangin reissu oli turha. Jos työlupa olisi ollut edes 7 kuukautta eteenpäin voimassa, olisi vuoden viisumi saattanut heltiä, mutta kun ei, niin ei. Oltaisiin siis aivan hyvin voitu ajaa muutama tunti Ranongiin Myanmarin rajalle, ja yrittää ruinata kolmen kuukauden viisumia. Mutta kun meillä on niitä jo liian monta alla, niin meidän oli siis pakko yrittää vuotta, joka oli tässä tapauksessa täysin turhaa.

Mutta Jim hoiti meille kolmen kuukauden viisumit maksamalla jollekin virkailijalle pöydän alta. Tätä siis tapahtuu, ihan näkyvästi ja mitään salaamatta. Mehän oltiin onnellisia asian saamasta käänteestä, mutta periaatteessa olen tätä älytöntä rajan yli menemistä ja ulkomaalaisten rahastamista vastaan. En siis Jimiä, koska hän on helmi, vaan koko tätä Thaimaan systeemiä.


Se vähä mitä nähtiin Penangissa, niin oli kyllä ihanan värikkäitä ja hyvällä tavalla ränsistyneitä taloja. Valokuvaajan paratiisi!

Riksoja oli paljon liikenteessä. Jos olisi ollut aikaa, oltais kyllä itsekin hypätty kyytiin!


Näitä vuokrapyöriä liikenteessä pörräsi myös paljon


Ja siistiä oli, yllättävän siistiä...

Kässärissä olleelle illalliselle me ehdittiin ja erittäin hyvällekin vielä. Vaikka vettä satoi kaatamalla koko illan, niin siihen jo tottuneena sekään ei enää haitannut. Ihan sama mitä tapahtuisi, ruokaa piti saada ja tähän kohtaan myös pari lasia hyvää punaviiniä. Tämä kohta meni siis melkein kässärin mukaan, sillä joku meistä oli älynnyt pakata pari sateenvarjoa matkaan.

6. Perjantaina klo 14 ollaan suurlähetystössä uudestaan noutamassa sitä 1 vuoden viisumia (viimeinkin) ja suunnataan auton nokka Thaimaan puolelle Khanomin rantamaisemiin, josta otetaan yhdeksi yöksi mukavasta resortista huone.

Tässä kohtaa neljä tuntia käsikirjoituksesta myöhässä, perjantaina klo 18.00 passit ja kolmen kuukauden viisumit kädessä ei vielä edes tajuttu, että rajalla tulee ongelmia papereitten suhteen. Joten ei muuta kuin auton nokka kohti Thaimaan rajaa. Oltiin jo älytty pudottaa Khanom alkuperäisestä käsikirjoituksesta, sillä ajomatka niin myöhään oli mahdoton vaikka kaikki menisikin putkeen, eikä meillä nyt tuntunut menevän. Kilometrejä oli vaan liian paljon, joten jos pääsisi edes rajan yli lähimpään Thaimaalaiseen kylään. Kaiken lisäksi matka Georgetownin keskustasta sillan toiselle puolelle (20 kilometriä) vei 1,5 tuntia. Eipäs nimittäin tehtykään matkaa missään Thaimaan tuppukylässä, vaan Malesian erittäin iltapäiväruuhkaisessa kaupungissa, joten mitä sitä olisi pitänyt odottaa?

Me ei päästy lähimaillekaan Thaimaan kyliä. Rajan tuntumaan päästiin kyllä, keskelle ei mitään. Malesiasta vuokrattu auto olisi pitänyt palauttaa klo 16-17 Kangariin, mutta kun koko ajan oltiin jäniksen selässä, niin sekään ei onnistunut. Vuokraajaperhe oli kyllä äärimmäisen ystävällinen, soiteltiin matkalta missä mennään ja he tekivät kyllä kaikkensa auttaakseen meidät rajalle ennen klo 22.00 (jolloin raja suljetaan) lähettämällä navigaattoriin karttalinkkejä. Lopputuloksena kylläkin päädyttiin treffeille autonvuokraajien kanssa jumalattoman pieneen kylään jossain Perliksessä. Juuri niillä seuduilla, jossa ei ollut turvallista tarpeettomasti kurvailla, kuten tulevan yösijamotellimme omistaja kertoi. Mutta kun autonvuokraaja poliisiveljineen vakuutti, että kaikki on hyvin ja meidät viedään aamulla rajalle, niin väsyneenä sitä alkoi sitten taipua.

Ja upeastihan ilta nuudelia syödessä, pienessä nuhjuisessa motellihuoneessa meni. Käytiin pitkät keskustelut motellin omistajan kanssa maailman turvallisuudesta, Thaimaan ja Malesian rajan levottomuuksista, Pariisin iskuista ja elämästä noin ylipäätään. Motelli oli kyllä aika kamala ja tasoon nähden aivan liian kallis eikä se taatusti löydy miltään kartaltakaan, mutta eipä niillä seuduilla muitakaan ollut. Seura oli kyllä loistavaa. Ja lauantaiaamuna sovitusti klo 07.30 oli johtaja itse hienolla Hondallaan meitä odottamassa.

Malesiassa loppu hyvin, kaikki hyvin. Päästiin rajalle ja vaikka erittäin epäystävällinen virkailija pitikin meille kohtalaisen puhuttelun, niin saatiin leimat passiin ja päästiin takaisin Thaimaahan. Mutta enää ei kuulemma tarvitse tulla, ellei vuoden viisumia ole hankittuna.

No niin, tässä tämä meidän mukava viimeisen motelliyön omistaja. Kiitos vieraanvaraisuudesta!


Juu kiitos vaan Malesia ja kiitos Jim!

7. Lauantaiaamuna rento aamiainen rannalla, vähän uintia ja vaaleanpunaisten delfiinien ihailua ennen 20 kilometrin matkaa Donsakin lauttasatamaan.

Ei mitään Khanomia, rentoja aamiaisia saati vaaleanpunaisia delfiinejä, vaan sitä jo niin tutuksi tullutta kiirettä. Matkaa sinne puolen päivän lautalle oli taas sama 362 kilometriä, joten ei tultaisi ehtimään, mutta onneksi ehdittäisiin vielä kahden lautalla hakemaan koirat. Tie olikin jo onneksi tuttu, tultiinhan tämä toisinpäin vain pari päivää aikaisemmin, vaikka tuntuikin kaikkien kommelluksien jälkeen, että reissu olisi kestänyt pidempään. Valokuvaamisen sai taas unohtaa, aamiaiset otettiin lennosta joltain bensa-asemalta, liikennevalot eivät olleet meidän puolella missään vaiheessa reissua, muutamat pakolliset tietyöt ja ruuhkat, noissa samoissa merkeissähän se loppukin sitten meni.

8. Puolen päivän jälkeen lautta Samuille, koirat kyytiin ja kotia kohti mukana mukava läjä tuliaisia ja kotiin tuomisia.

Ehdittiin satamaan ja autolautalle ennen kahta. Ostettiin liput ja meidät määrättiin johonkin autojonoon. Välittömästi kävi selväksi, ettei koko se porukka mahdu mitenkään seuraavaan lauttaan, eikä todennäköisesti sitä seuraavaankaan. Miska kävi jo niin kierroksilla, että todettiin Tompan kanssa meidän olevan parempi hypätä seuraavaan nopeampaan ferryyn (mikä ei kyllä ollut yhtään nopeampi) ja Tomppa jää auton kanssa jonottamaan jotain lauttaa, mihin auton voisi saada. Me siis maksettiin mulle ja Miskalle hädissään toisetkin liput lauttaan, jonka piti lähteä 14.30 Samuille. Meidän tuurilla tosin sekin lautta lähti myöhässä puoli tuntia, Tomppa sai yllättäen auton klo 15 lautalle, joten vierekkäin lähdettiin sitten eri lautoilla. Minä ja Miska Samuin Bangrakiin (meidän kotikylä) ja Tomppa Nathoniin.

Kaksi autoa, toinen Thaimaassa ja toinen Malesiassa, kahdet lauttaliput vierekkäisille lautoille varmuuden vuoksi ja olihan näitä muitakin älyttömyyksiä. Mutta hei, hyvin suunniteltu matka olikin jo puoliksi tehty, vai miten se nyt menikään...?

Mutta visarunit omin päin on silti mahdollisia, nyt mekin jo tiedetään miten tämä reissu tehdään hiton paljon paremmin. Kaikkia ei kuitenkaan huvita istua ahtaassa minivanissa monia tunteja niillä järjestetyillä viisumimatkoilla 20 muun tyypin kanssa, vaikka se olisikin helpompaa tai halvempaa. Me reissataan teinipojan kanssa ja arvostetaan tiettyä vapautta, uskoisin että moni muukin tekisi viisumireissut omin päin mieluummin. Joten jos tarvitset matkanjohtajaa, niin otapa yhteyttä (tähän voisi laittaa jonkun hymiön)... no ei vaan, ei näillä näytöillä.

Ensi kerralla kokeillaan kuitenkin taas omin päin, mihin sitä koira karvoistaan pääsisi...

Olipas mukava päästä kotisaarelle :)