Tunteiden sekamelskaa

Viimeiset kaksi viikkoa on ollut järjetöntä tunteiden sekamelskaa, sillä kohta mennään taas ja tällä kertaa astetta 'vapaampina'. Heinäkuun loppuun päättyy jälleen yksi aikakausi elämästämme ja vaikka se kaksi viikkoa sitten tuntuikin loistoajatukselta, niin nyt se kääntää lähinnä vatsan ylösalaisin. Miksei me voida olla niin kuin 'normaalit' ihmiset? Miksi meidän täytyy olla tällaisia hippejä? Minkä ihmeen takia me harvemmin tiedetään mitä tapahtuu seuraavaksi? Edes kahden viikon päästä...

Mutta ollaan me jo tiedetty 16 vuotta, että yhdessä ollaan :)

'Ei voi saada uutta luopumatta vanhasta' - kuka viisas tämänkin on sanonut? Tai 'astu vaan sille polulle rohkeasti, vaikka et näkisikään seuraavaa askelmaa. Eteenpäin mennessäsi se seuraava ja sitä seuraavatkin askelmat ilmestyvät'. No, tämän jälkimmäisen sanoi meedio, jota kävin tapaamassa melkein heti äitini kuoleman jälkeen. 'Pitää vaan mennä rohkeasti ja siitä se polku sitten aukeaa'. Ja niin me ollaan menty. Takapuoli edellä puuhun, tietämättä etukäteen paljoakaan. Vieraaseen maahan, tuntematta juuri ketään, jättäen paljon taakse. Ja elämä on kantanut. Mutta vaikka rohkeasti ollaankin päätöksiä tehty, unelmia kuunneltu ja askeleita otettu, niin välillä se pieni arka lintu yrittää piipittää.

Niin kuin nyt, kun on luovuttu taas, tietämättä mitä tapahtuu kahden viikon päästä. Meillä ei ole lentolippuja vielä(kään) mihinkään, ei ole löytynyt sitä 'tätä mä rakastan' - mökkiä, joten ehkä tässä voi jo vähän hirvittääkin. Ja vaikka 'Irrallaan'- postauksessa iloisesti kuvittelin, että tavaroista luopuminen kävisi helposti, niin jostain viheliäisestä syystä niilläkin tuntuu nyt olevan sielut. 'Älä jätä mua' - voihan vihannes!

Ei hullumpia mökkipaikkoja, vaikkei vielä sitä omaa olekaan löytynyt.

Espoon lähelläkin on upeita paikkoja, vaan ehkä se mökki voisi nyt olla jossain muualla.

Yhteistyö pelaa; toinen kalastaa ja toinen poimii mustikoita

Jos saisi esikoisen mukaan matkaan, niin kaikki olisi henkisesti helpompaa. Vaan kun sillä nyt on oma elämä ja kaikki tällä hetkellä juuri niin kuin kaveri haluaa, niin eihän se onnistu. Eikä tarvitsekaan, se nyt on vaan niin. Lentokoneet lentää ja maailma on joka päivä pienempi, joten se ei ole maailmanloppu. Tätä asiaa yritän tunkea kaaliini joka ikinen päivä ja hengähtää syvään. Olla pelkäämättä ja murehtimatta. Päästää irti ohjauspyörästä ja hypätä vapaaseen liitoon. Rohkeasti perkele, anna nyt vaan mennä!

Ja mennäänhän me. Kahden viikon päästä johonkin, sillä Suomen koti on melkein pantu nippuun. Kuun viimeisen päivän jälkeen tähän asuntoon ei tulla enää koskaan. Vaikka voimallisina hetkinä nautinkin pöydän putsaamisesta ja kaiken aloittamisesta melkein alusta, niin heikkoina hetkinä melkein oksettaa. Onko ihan pakko olla näin tunneherkkä?

Samui odottaa ja ihanat karvaturrit siellä. Mökin löytymiselle luvattiin itsellemme aikaa 19.7. asti ja mikäli mikään ei kolahda, niin jääköön sitten seuraavaan kevääseen. Silloin me tullaan taas näille leveyspiireille, vaikka ei vielä tiedetäkään minne. Hyppäämmekö kuun viimeinen päivä koneeseen ja lennämme siskon perheen kanssa Barcelonaan visiitille vai suoraan Samuille, se jää nähtäväksi. Oikeastaanhan tämä on pienestä kipuilusta huolimatta aika mielenkiintoista...

Ensi kerralla taas jotain positiivisempaa. Nyt menen hoivaamaan meidän pientä vatsatautipotilasta.

Irtipäästäminen onkin yksi vaikeimmista kulmakivistä. Onko se joskus sullekin vaikeata? 

Samui odottaa!