Miltä nyt sitten tuntuu

Päätin edellisen kirjoituksen lupaukseen kertoa fiiliksistä, joita Samuille paluu on nostanut pintaan. En tosin vajaa viikko sitten kuvitellut kirjoittavani pommeista, jotka parin päivän aikana ovat nousseet otsikoihin ympäri maailmaa, eikä mun oikeastaan tee mieli niistä kirjoittaakaan tämän enempää. Sillä pommeista ja muista iskuista ollaan saatu lukea jo ihan varastoonkin asti. Sen verran kommentoin, että Thaimaan pommit ovat todennäköisesti reagointia perustuslakiäänestyksen tulokseen, joten ainakaan toistaiseksi meidän arki täällä ei tunnu kovin uhatulta. Toivottavasti tilanne rauhoittuu isommassakin mittakaavassa ympäri maailman.

Me ollaan todellakin tultu kotiin. Ensimmäinen väsynyt ilta, naapurikoiran tervetulotoivotus, puhtaat lakanat sängyssä ja Leelawadeen tuoksu monista muista pienistä jutuista puhumattakaan, oli kotiinpaluuta parhaimmillaan. Ehkä osasyyn tunnelmasta voi vierittää myös monista luopumisista johtuvaksi, mutta tunnelma on joka tapauksessa ollut aika täydellinen.

Yksi paluun parhaimmista asioista oli tietenkin jälleennäkeminen karvaturrien kanssa. Kaikki aina sanovat, että 'koira ei unohda koskaan', mutta silti reilun kahden kuukauden erossaolo sai pohtimaan tilannetta, että oltaisiinkin niille täysin tuntemattomia. Että ne eivät haluaisikaan lähteä meidän mukaan enää, vaan jäisivät mieluummin Phanganille Moikun laumaan. Jännitys oli kohtalainen, mutta onneksi meillä kävi hyvin. Ja voi sitä pussailun määrää! Tällaiselle 'yltiöromanttiselle hörhölle' jälleennäkeminen oli tiukka paikka. Samaan aikaan teki mieli itkeä ilosta ja pitää itsensä kasassa, ettei nyt aivan olisi nolannut kaikkia läsnäolijoita. En tiedä miten suoriuduin tilanteesta, mutta veikkaan että kohtalaisen hyvin.

Sieltä se myrsky nousi, kesken 30:n minuutin laivamatkan. Olipahan aikamoista!

Enpä ollut ehtinyt tapaamaan Vesan pientä poikaakaan, joka tässä kummisetä Moikun sylissä Boon varmistaessa kaiken olevan hyvin.

Phanganille suunniteltu sukellusreissu jäi tällä kertaa haaveeksi pienten myrskynpoikasten takia, mutta ehkä ensi kerralla sitten. Marraskuuhun asti on kuulemma vielä tarjolla hyviä näkyvyyksiä pinnan alla ja sitten on vuorossa monsuunipaussi, joten toivottavasti meillä saadaan jo valmiiksi panikoitu sukelluskeikka kalenteriin ennen sitä. Viime tiistain myrskyinen lauttamatka Phanganille oli sen verran huima kokemus, ettei ihan heti tehnyt mieli yhdellekään keinuvalle paatille oksentelemaan. Tyydyttiin siis suosiolla pysymään maankamaralla, sillä riittäähän meillä Phanganillakin vielä paljon koluttavaa. Ja milloin Miska on matkassa, silloin yksi päivä vietetään The Challenge Phanganilla. Käykää ihmeessä tutustumassa, mikäli käytte saarella, sillä poiketen kaikista maailman vesipuistoista, siellä voi viihtyä jopa koko päivän. Mukavan chilli ja kannustava meininki sopii myös aikuiseen makuun, eikä parkki mikään ihan junnujen paikka olekaan. Sen sijaan hyvälle kaveriporukalle oikealla asenteella uskallan luvata paitsi huikean päivän, niin seuraavalle päivälle myös kipeät lihakset.

Challenge Park ja Miska elementissään

Meillä Koh Phanganin reissuun kuuluu aina myös kitara ja jamit, eikä yllättäen tämäkään kerta tehnyt poikkeusta. Jamit taas tarkoittaa vähän valvomista ja kun vieraassa paikassa nukkuu, niin itselleni myös univelkaa. Mutta mitä sitten, nauttimaanhan tänne on tultu! Ja kun ei ota turhaa stressiä kaiken maailman tekemisistä, vaan touhuaa vähän rennommalla otteella, niin saattaa väsymyksestä huolimatta nauttia ympäröivästä elämästäkin. Kuten hyvistä illallisista loistoseurassa, koirien rapsutuksista, maaseutumiljööstä lehmineen ja kanoineen, vuoristoteistä mopon selässä ja niistä pienistä kylistä, joita on ripoteltu ympäri saaren. Sekä uusista tuttavuuksista, sillä nehän ne ovat reissaamisen parasta antia.

Phanganilla on mukava mopoilla, kun liikenne Samuihin verrattuna on ihanan rauhallinen. Matkassa myös uusi ystävä Anu.

Me mopoiltiin tällä kertaa Thong Nai Paniin saaren toiselle puolelle, nautittiin valtavat hampurilaiset Mr. Handsomessa ja naureskeltiin paikan kekseliäille kylteille. Ja kuten yleensä, ei tännekään mitään nettisivuja ole, sinne pitää vaan löytää. Aivan ihastuttava pikku kylä, joka tarjoaa saarelle jotenkin niin tyypillistä rentoa meininkiä, eikä sieltä paljoa muuta sitten löydykään. Mutta sepäs onkin tämän saaren juju. Vielä ennen Moikun residenssiin lähtöä pysähdyttiin läheiselle Thong Nai Pan Yai - beachille pikku drinksuille ja aikamoisen nätti spotti oli tässäkin kyseessä. Matalan mukava ja valkohiekkainen ranta ilman kiviä tai koralleja, kannattaa tsekata siis tämäkin Phanganin reissulla. Ja jäi muuten vielä mainitsematta edellisen illan ihana illallispaikka The Crave, joka sekin on ehdottomasti visiitin arvoinen. Mukavan simppeli menú tarjoaa riittävästi vaihtoehtoja vaativallekin syöjälle, eikä paikka ainakaan hinnoilla ole pilattu. Vaikka olisitkin yksin tien päällä, niin ota vaikka kirja mukaan, nauti muutama maukas drinkki ja iloitse merituulen hyväilystä.

Thong Nai Panin pikku kylä

Sivukujien taistelukukko

Mr. Handsome ja kuuluisat kyltit

Kaikki kiva päättyy aina aikanaan, niin meidänkin pikaloma Phanganilla. Pakattiin koirat Moikulta lainattuun boxiin (en tiedä miksi lautalle niitä vaaditaan, kun meidänkin koirat istuivat maisemia katsellen rappusilla), jännitettiin vähän merenkäyntiä ja hypättiin lauttaan. Vaikka vielä tuulikin ihan kivasti, niin mitään traumaattista ei matka tuonut tullessaan. Koiratkin (ehkä) nautti merimaisemista laivan rappusilla, eikä meidänkään tarvinnut istua kädet kyynärpäitä myöten ristissä turvallista perille pääsyä toivoen. Joten loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kotona ollaan siis viimein koko porukalla. Nyt pikapaluu arkeen ja eiköhän tämä siitä sitten asetu oikeisiin uomiinsa. Muutama tulipalo ehdittiinkin jo sammuttaa ennen Phanganille lähtöä, joten toivottavasti lähipäivinä jää aikaa ihan elämästä nauttimiseen.

Kotiin lähtö. Koirat boxissa ja kiitos Moikku vielä kyydistä. Vesalla sylissä pikku Aarne :)

Ja näin halailtiin koko kotimatka