Runsas viikko Chiang Maissa vierähti turhankin nopeasti, ja piti ruveta miettimään pakomatkani ehkä tärkeintä osiota eli passin leimaamista maan rajojen ulkopuolella - tehtävä, joka on hoidettava ennen kuin edellisestä leimaamisesta on kulunut 90 päivää. Chiang Maista tehdään kyllä järjestettyjä ns. visa run -matkoja pohjoisen Myanmarin rajalle, mutta halusin matkustaa omatoimisesti ja viettää samalla pari yötä Mae Saissa. Linja-automatka VIP-bussilla taittui noin neljässä ja puolessa tunnissa. Matka ei ole kovin pitkä, mutta vuoristotiet ovat mutkaisia ja jyrkkiä, joten meno ei voi olla kuin formularadalla.
Saavuin linja-autoasemalle, mutta vaikka mopo- ja lavatakseja oli pitkä rivi, ei kukaan tuntunut tietävän, missä lomakyläni, kahdeksan asuntoa käsittävä bungalowalue Baan Buapatumma sijaitsi. Totta kai minulla oli kännykässäni hotellivaraukseni puhelinnumeroineen, joten kuljettaman soittaman puhelun jälkeen lavataksi löysi perille. Bungalowalue on suhteellisen uusi ja sijaitsee keskellä thaimaalaista asutusta, muttei kuitenkaan kohtuuttoman kaukana Mae Sain varsinaisesta keskustasta.
Muutaman sadan metrin päässä sijaitsevassa paikallisessa ravintolassa menyy oli pelkällä thain kielellä, eikä henkilökunta osannut englantia. Menyyssa olevat kuvat auttoivat toki tilaamista, ja erittäin heikosta paikallisen kielen osaamisestani huolimatta sain tilatuksi ison Singha-oluen jäillä, paistettua riisiä kanalla ja papaijasalaattia kahdella chilillä; näköjään osaan kieltä kuitenkin sen verran, etten kuole nälkään, enkä polta suutani liian tulisilla ruoilla. Runsaan neljän euron illallisen jälkeen maistui yöunet kohtuullisen kylmässä huoneessa. Pohjoisessa voi oikeasti olla kylmää marraskuun alusta helmikuun loppuun. Jälkeenpäin katsoin netistä, että yön alin lämpötila oli ollut 17 astetta.
 |
| Baan Buapatumma |
 |
| Tilapäiskotini lähikatu |
 |
| Pihalta näkyvät maisemat |
Passin leimaaminen
Olin sopinut, että mopotaksi vie minut rajalle seuraavana aamuna. Aamu valkeni kirkkaana ja koleahkona, ja olin kiitollinen siitä, että olin ottanut kesätakkini mukaan. Kesätakista oli ollut hyötyä jo linja-automatkalla, koska thaimaalaisissa busseissa ilmastointilaite yleensä puhaltaa yhtä kylmällä kuin paikallisissa R-kioskeissa. Mopotaksilla siis mentiin, ja satuttiin kypäräratsiaan. Hämmennykseni oli aikamoinen kun poliisit päästivätkin meidät ohi. Kuljettajani selitti että Mae Saissa riittää, että vain kuljettajalla on kypärä - aivan kuten Samuin saarellakin vielä vuosi sitten. Laki ei ole sama kaikkialla hymyjen maassa. Leimasin itseni ulos Thaimaasta, ja menin Myanmarin maahantuloviranomaisten toimiston tiskille maksamaan 500 bahtin maksun, joka oikeuttaa viipymään Myanmarin puolella alkuiltaan asti. Passia ei saa mukaansa, mutta kuittia vastaan saa passin takaisin maasta poistuessa.
Sain nelisen tuntia kulumaan Thachileikin kaupungissa. En tehnyt sen kummallisempaa kuin kiertelin kävellen rajakortteleita. Moni thaimaalainenkin tulee tänne, koska Myanmarin puolella hintataso on vielä halvempi kuin Thaimaassa. Välillä istahdin ravintolaan, tilasin pirtelön ja seurasin maailman menoa. En voi olla ihmettelemättä, miten paljon Thachileik on muuttunut kymmenessä vuodessa. Kymmenen vuotta sitten Mae Sai ja Thachileik olivat kuin eri maailmoja. Enää ero ei ole niin suuri.
 |
| Kymmenen vuotta sitten tässä liikenneympyrässä näki vain härkävaunuja savisella tieosuudella. |
 |
| Alkeellisilla, bambusta tehdyillä rakennustelineillä roikkuva mies puhdistaa neljännen kerroksen seinää. |
 |
| Hedelmämyyjä. |
Myöhäislounas joen varrella
Myanmarin puolella olisi voinut ostaa vaikka mitä, mutta en ostanut mukaani edes verovapaita savukkeita, koska bungalowissa odottavassa repussani ei olisi ollut ylimääräistä tilaa edes tulitikkurasialle. Kävin siis lunastamassa passini ja leimasin sisään Thaimaahan. Rajakaupunkeja erottaa toisistaan Sai-joki, joka samalla muodostaa luonnollisen rajan maitten väliin. Joen varrella on joitakin mukavia ravintoloita, joissa voi nauttia yksinkertaisia ja edullisia ruoka-annoksia. Matka majapaikkaani ei ollut kuin pari kilometriä, mutta koska olin mielestäni kävellyt tarpeeksi, päädyin taas noin euron maksavaan mopotaksivaihtoehtoon.
Mae Sai on melko vilkas rajakaupunki, jossa voi ihan hyvin viettää muutaman päivän, ja jos ympyrät alkavat tuntua liian ahtailta, voi lähteä vaikka Kultaiseen kolmioon, jossa Thaimaa, Myanmar ja Laos kohtaavat. Hotelleilla, matkatoimistoilla ja takseilla on tarjolla vaikka millaisia mielenkiintoisia retkiä. Jos on mielestään jo nähnyt rantoja tarpeeksi ja haluaa tutustua thaimaalaiseen elämään muualla kuin tavallisten turistireittien varrella, suosittelen lämpimästi että hakeutuu juuri Mae Sain kaltaiseen kaupunkiin ja majoittuu hiukan varsinaisen keskustan ulkopuolelle; Thaimaa on maantieteellisesti kaksi kertaa isompi kuin Suomi, ja tutustumisen arvoisia paikkoja riittää taatusti.
Joku saattaa väittää, että jossakin ei ole kuin rumia rakennuksia tai tyhjää maaseutua, mutta mielestäni juuri näissä paikoissa löytyy thaimaalaisuus, johon ei välttämättä pääse tutustumaan turistialueilla. Ei tarvitse olla huolissaan siitä että kuolisi nälkään tai tulisi huijatuksi; thaimaalaiset ovat sydämeltään erittäin lämpimiä, eikä kielitaidon puute ole yleensä esteenä matkustamiselle - elekielellä sekä sormia ja käsiä käyttämällä pärjää pitkälle. Ja hymy on aina eduksi!
 |
| Sai-joki |
Paluu Chiang Maihin
Parin päivän Mae Sai ja Thachileik -vierailuni oli päättymässä, ja taas turvauduin mopotaksiin mennessäni linja-autoasemalle. Iltapäivällä taivas pilvistyi, ja jo Mae Saissa tuli muutama vesipisara. Paluumatkalla alkoi sataa enemmänkin, ja rekkoja oli yllättävän paljon liikkeellä. Kiemurtelevilla vuoristoteillä jonot liikkuivat etanavauhtia jo pimenneessä illassa, ja saavuimme sateiseen Chiang Maihin vasta myöhään perjantai-iltana. Sain kuitenkin vielä nauttia Chiang Main tunnelmasta kokonaisen viikonlopun maanantai-iltapäivään asti.
 |
| Mae Saista Chiang Raihin kulkeva vaatimattomampaa mallia oleva linja-auto. |
Matkaliput tilattava ajoissa
Itse asiassa minulla oli tarkoitus palata etelään lentoteitse, mutta nettisivustoilta kävi ilmi, että halpalentoyhtiöillä ei enää ollut lippuja ennen joulua, vaikka tarkastin sivustoja jo viikkoa ennen suunniteltua paluuaikaa. Bangkok Airwaysin suora menolento Samuin saarelle olisi maksanut 9000 THB eli lähes 250 euroa; en kuitenkaan suostu maksamaan kotimaan lennosta yhtä paljon kuin maksan asunnostani vuokraa sähköineen ja vesineen kahdessa viikossa. Päätin, että matkustan yöjunan makuuvaunussa Chiang Maista Bangkokiin runsaalla 20 eurolla ja Bangkokista Surat Thanin kaupunkiin noin 15 eurolla. Varasin kaikki lippuni Galare Guest Housen vastaanotosta, ja sieltä myös haettiin sekä linja-autoliput linja-autoasemalta että junaliput juna-asemalta pientä maksua vastaan. Katsoin, että pääsen sillä tavalla paljon helpommalla.
 |
| Chiang Main rautatieasema. |
Vuorokauden kestävät junamatkat
Yöjuna lähti asemalta maanantaina 19.12. klo 17 ja saapui Bangkokin Hua Lamphongin päärautatieasemalle vain puolisen tuntia myöhässä seuraavana aamuna. Ehdin hyvällä marginaalilla klo 8.05 lähtevään Surat Thanin junaan. Pidän junassa matkustamisesta. Junat eivät ole samaa standardia kuin Suomen Pendolinot, mutta niissä on tunnelmaa. Matkustin Bangkokiin toisen luokan makuuvaunussa, jonka istuimet muutetaan vuoteiksi muutaman tunnin matkustamisen jälkeen. Yöjunassa matkustaminen ei ehkä sovi ääniyliherkille eikä sellaisille, jotka eivät pysty nukahtamaan kovin helposti. Itse nukuin kohtuullisen hyvin aamuun asti, jolloin junaemäntä toi minulle edellisenä iltana illallisen yhteydessä tilaamani kahvin; harvoin saa aamupalan sänkyyn.
Surat Thaniin lähtevä päiväjuna oli huomattavasti uudempaa kalustoa kuin yöjuna. Aivan matkan alussa univormuun pukeutunut mies piti jokaisessa vaunussa thain kielellä pitkän luennon tupakointikiellosta ja junassa tupakoimisesta seuraavista sakoista ym. Harvalle falangimatkustajalle sama mies tuli myöhemmin kertomaan samat asiat englanniksi - tiivistettynä kahteen lauseeseen. Yöjunassa junaemäntä ilmoitti, että vessoja saa käyttää tupakkahuoneina. Eivätkä vessat todellakaan haisseet tupakansavulle; olivathan ikkunat auki ja tuuletus siinä mielessä kunnossa että piti kammata hiukset jokaisen vessassa vedetyn savukkeen jälkeen. Surat Thanin junan isännät ilmoittivat että juna pysähtyy sekä Hua Hinissa että Chumponissa viideksi minuutiksi ja että sen verran oli aikaa käydä junan oikeanpuoleisella laiturilla tupakoimassa. Heavy-nikotinistille kaksi tupakkaa yhdeksässä tunnissa on vähän, mutta selvisin koettelemuksesta Surat Thaniin asti.
Junassa lipun hintaan sisältyneestä lounaasta huolimatta oli jo hiukan nälkä. Juna-asemalta paikallisbussilla lähes tunnin kestäneen matkan jälkeen kirjoittauduin sisälle vakiohotelliini My Place, josta onneksi löytyi vapaa huone sesonkiajasta huolimatta. Ja iltamarkkinoilla syödyn illallisen jälkeen yöunet maistuivat taivaalliselta 26 tunnin matkustamisen jälkeen.
 |
| Makuuvaunu, jossa istuimet muutetaan vuoteiksi jossakin vaiheessa iltaa. |
Mukavaa uudenvuoden odotusta!
Kurre
Ei kommentteja