Se on aika tarkka 18.40 tätä aikaa, kun alkaa mieletön konsertti. Ja melko tarkka 19.00, kun se konsertti hiipuu, siis juuri silloin, kun aurinko on totaalisesti painunut mailleen. Kaskaat, nämä rujon näköiset, karmeasti kiljuvat ja päättömästi lentelevät siivekkäät olennot on selkeästi kuivan kauden vitsaus (ja tämä perustuu nyt pelkästään omiin havaintoihin), sillä mielestäni Songkranin aikoihin, kun sadetta toivottavasti vihdoin tulee, tämäkin ajanjakso loppuu. Mun puolesta voisi jo loppua, ei niinkään kaskaitten takia, vaan koska 'tukalan kuuma' on koko ajan mielessä tällä hetkellä. Maisemat muuttuvat koko ajan ruskeammiksi, ruoho on palanut ja monet puut pudottavat lehtensä henkiinjäämistaistelussa, kun vettä ei riitä sekä lehdille, että varrelle. Keskellä päivää ei pystykään tekemään juuri mitään muuta, kuin olemaan sisällä, ellei sitten vietä päiviään rannalla. Kun sääkartta kertoo lämpötilaksi 35, niin iholla se taitaa tarkoittaa lähemmäksi 50. Mä ymmärrän nyt viimeistään hemmetin hyvin meidänkin kylän työntekijöitten puun alla kyyhöttelyt ja siestat. Hitto jos pitäisi tehdä jotain erittäin fyysistä näillä keleillä!
Mutta niille tiedoksi, jotka haluavat maksimoida aurinkopäivien määrän lomalleen Samuilla, niin se aika on juuri nyt. Ei sada ei.
 |
| Kuumaa ja kuivaa... |
Meillä on vaihteeksi menossa tällainen 'kuoppavaihe', josta en tykkää yhtään. Mistä hitosta näitä tuleekin tietyin väliajoin? On hetkiä kun kaikki on selvää pässinlihaa ja sitten taas näitä hetkiä, kun ei oikein tiedä mistään mitään. Onko se turnausväsymystä vai jotain todellista huolta selviytymisestä? Vai jo henkistä siirtymistä kesälaitumille Suomeen? Mistä eläkerahat sun muut, mistä järkevä bisnesidea, muuttaisiko sittenkin Phanganille, vai mitä? Välillä olisi helpottavaa, kun olisi se kristallipallo joka kertoisi mitä on tulossa. Niin monet jutut kiinnostaisivat ja samalla ei ole edes tietoinen kaikista vaihtoehdoistaan. On pakko vähän sellaisella 'yritä ja epäonnistu' -mentaliteetilla puksutella eteenpäin ja vaan ruksia eri vaihtoehtoja
pois. Haastavia aikoja, eikä pelkästään meillä, vaan monella muullakin tällä pääosin turismista elävällä saarella. Riittääkö asiakkaita vai ei, kannattaako laajentaa vai keksiä jotain ihan muuta?
Me käytiin tällä viikolla taas mini-, ja hermolomalla meidän(kin) suosikkisaarella Phanganilla ja siellä hiljaisuudessa palikat edes vähän yrittää loksahdella paikoilleen. Ilman muuta sielläkin ihmisillä on omat murheensa ja huolensa, mutta meille siellä asuvien suomalaisten seura on terapiaa. Kiitos taas tästä kaikki osalliset! Toivottavasti mekin voidaan jossain kohtaa ja jollain tapaa tarjota jonkinlaista terapiaa takaisinpäin.
 |
| Ensimmäistä kertaa ikinä, kolmipyöräisen kyydissä. Mikäs tämmöisellä mennessä, kun Moikku tietää kuopat ja mutkat... |
 |
| No näitä kitarahommia Moikun residenssissä |
Tällä kertaa Moikku oli meitä vastassa satamassa kolmipyöräisellä menopelillään, josta mentiin huoltamaan Tompan kitaraa Moikun residenssiin ja lainaamaan mopoa. Siitä jatkettiin Pauliinan, Vesan ja Naphatin kylään meren äärellä, jossa nautittiin ribseistä mangopuitten alla mangojen sadellessa niskaan. Voiko muuta enää toivoa? No ei todellakaan, paitsi jatkot Wednesdey Barin kerran viikossa pidettävissä jameissa. Nämä Phanganin suomalaiset kutsuvat saarta 'kaikkien avohoitopotilaitten loppusijoituspaikaksi', mutta vaikka siitä en tiedäkään, niin joka kerta ihmetyttää jamien taso. Aivan mielettömiä laulajia ja soittajia, sekä koristeena kakun päällä se kokonaisuus, mitä porukka saa yhdessä lavalla aikaiseksi. Paikalle kerääntyvät soittajat ja laulajat ovat ympäri maailmaa, tälläkin kertaa ainakin Venäjältä, Brasiliasta, Suomesta ja vaikka mistä. Esiintyipä siellä yksi musiikkituottajakin, joka on tuottanut mm. Spice Girlsien Victoriaa, jonka me kaikki todennäköisesti tunnetaan paremmin David Beckhamin vaimona.
Jamien jälkeinen yö vietettiin Vesan ja Naphatin vierashuoneessa. Herääminen tapahtuikin kukkojen kiekuessa aika varhain, sillä vaikka yleensä mä nukunkin korvatulpilla, niin tällä kertaa olin pyöriessä hukannut toisen jonnekin vällyjen sekaan. Mutta jotenkin hiukan vähiin jääneet yöunet ei haitanneet yhtään, kun kömpi Pauliinan terassille aamukaffelle lintujen laulua kuunnellen ja taivaanrantaa katsellen. Ihan kuin olisi ollut mökillä, eikä olisi huolen häivääkään. Pakko oli kuitenkin jatkaa matkaa kohti kotisaarta, sillä meidän karvakorvat olivat olleet ensimmäistä kertaa koko yön yksinään pihalla. Napattiin vielä paikallisesta eläinkaupasta matkaan jotain mato-, ja punkkilääkettä ja Moikultakin koiran häkki, jolla saadaan meidän koiruudet kuljetetuksi kesähoitolaan Phanganin paratiisiin.
 |
| Aamu Koh Phanganilla |
 |
| ja aamukahvit orkideoitten alla. Ei sitä paljon muuta voi toivoakaan. |
Ja tässä mä nyt istun koneella yrittäen väsätä postausta blogiin samalla, kun juniori Suomesta kyselee voiko valkoista pyykkiä pestä samassa koneellisessa beessin kanssa (IHANA), ja samalla chattailen myös Miamissa asuvan kuubattaren kanssa hänen seuraavan salsakurssinsa ajankohdasta Samuilla. Sillä eteenpäin pitää mennä, vaikka väkisin ja vaikka polku olisikin hetkellisesti kateissa. Sieltä se kuitenkin löytyy tarpomalla, vaikka ajoittain onkin hyvä pysähtyä pohtimaan. Sillä kun lähtee mukaan uusiin kuvioihin, niin väkisin tutustuu uusiin ihmisiin ja jokainen uusi kokemus tuo tullessaan uusia mahdollisuuksia, vai mitä? Ja ehkä havainnon siitä, mikä on oikea suunta?
Että tällainen vuodatus tällä kertaa...
 |
| Ja sitten koiranhäkin kanssa lautalla omalle saarelle. |
 |
| Niin kuin mä olen aiemminkin sanonut, kyllä näillä mopoilla kuljettaa mitä vaan. Tässä kulki koirien häkki :) |
