Padang Besar, Hat Yai ja 'visa run', osa 2

Heippa Penang

Jatkoa edelliseen postaukseen...

Saatiin passit ja viisumit Jimiltä sovittuun kellonaikaan (14.30) ja lähdimme laukkuinemme Chulia Streetiä pitkin talsimaan kohti satamaa, josta lähti ilmainen autolautta Butterworthiin. Kyllä, lautta on täysin ilmainen ja kerrassaan mainio vaihtoehto mille tahansa autokulkuneuvolle, joka veisi ruuhkaisalle mantereen ja Penangin väliselle sillalle. Ollaan nimittäin kerran tulipalo persuksissa jouduttu viettämään sillalla 1,5 tuntia, joka johti lopulta siihen, että ei ehditty rajan yli Thaimaan puolelle, vaan jouduttiin yöpymään rajan lähellä Malesian puolella. Kirjoitin siitä täällä. Sillä reissulla unohdettiin myös se, että Malesian puolella kello on todellakin tunnin enemmän kuin Thaimaassa.

Autolautta on mainio vaihtoehto jatkoyhteyksiäkin ajatellen, sillä se vie suoraan juna-, ja bussiasemalle. Me hypättiin paikallisjunaan, joka oli enemmänkin meidän metron kaltainen epämukavine penkkeineen, mutta kyllä parin tunnin junamatkasta selviää hyvin. Alkumatkasta juna oli tupaten täysi ja jouduimme itse istumaan laukkujen päällä lattialla. Unelma pienistä päikkäreistä jäi siis haaveeksi. Padang Beasarin juna-aseman sijainti kävelymatkan päässä raja-asemalta helpottaa sekin osaltaan omatoimista rajanylitystä.

Nämä George Townin vanhat rakennukset ovat vaan niin kauniita.

Autolautalla Penangilta Butterworthiin löytyy myös kioski pikkunälkään, sekä vessat.

Padang Besarin rajalla

Oltiin siellä taas aika myöhään, mutta ei kuitenkaan liian. Ihmisiä oli jonottamassa vain kourallinen ja heistäkin jokainen meitä 'länkkäreitä'. Mutta sekin riitti, sillä aikamoisen hässäkän näillä muutamillakin sai aikaiseksi. Hämmennys ja harmitus johtui siitä, että muutaman kuvittelema Thaimaasta  'ulosleimaaminen', Malesian puolelle sisään, kierto ympäri ja Malesiasta 'pois leimaaminen', jonka jälkeen paluu takaisin Thaimaahan ei nyt onnistunukaan. Miksi se ei onnistunut, ei kenelläkään ollut aavistusta. Onnistui se viimeksi ainakin Satunin raja-asemalla, kun joukko moottoripyöräilijöitä teki juuri niin. Johtuiko ongelma nyt raja-asemasta, virkailijasta vai siitä 'It's the law'- selityksestä, on loppupelissä ihan sama. Tämä naisvirkailija teki siitä mahdottoman. Ollaan tavattu nainen ennenkin, ja silloin jouduimmekin puhutteluun turistiviisumien ketjuttamisesta.

Nyt piinassa oli Itävaltainen sukeltaja ja Samuilla asuva Itävaltalainen rouva. Siitä huolimatta, että itävaltalaiset samasta maasta olivatkin, eivät he olleet tuttuja keskenään, vaikka kaikista meistä tuttuja sittemmin tulikin. Olivat nyt kuitenkin erehtyneet saman asian suhteen, kuten epäilemättä moni muukin.

Ennen maarajoilta sai 15 päivää lisäaikaa Thaimaassa oleskeluun, nyt niitä saa 30. Mutta, ainakin tällä rajalla tällä kertaa se vaati yhden yön majoittumisen Malesian puolella, josta kukaan ei tiennyt mitään. Sukeltajakaverilla oli turistiviisumi, johon olisi saanut Immigrationista 1900 bahtilla 30:n päivän jatkon, mutta koska kaverin lomabudjetti oli minimaalinen, hän pääsi halvemmalla käymällä rajalla. Tai niin hän luuli. Hän oli siis käynyt jo Malesian puolella (sisään ja ulos), palasi Thaimaan puolelle, josta hänet kaikista aneluista huolimatta käännytettiin takaisin Malesian Padang Besariin (sama nimi siis Malesian puolella), jossa kaiken tiedon valossa näyttäisi olevan ainoastaan yksi motelli lähellä rajaa.

Itävaltalainen rouva taas, jonka olisi pitänyt myös palata Malesiaan viettämään siellä yksi yö, peruutti koko Thaimaasta poistumisensa ja palasi sisään. Tämä olisi liian pitkä kuvio selitettäväksi, enkä oikein edes tajunnut mitä siinä tapahtui, mutta rouva vain ikään kuin 'katosi'. Hän sanoi rajavirkailijalle käyvänsä ilmoittamassa jollekin kuskille, jonka jälkeen häntä ei nähty.

Kun rajalla oleva hässäkkä oli saatu selvitetyksi, me pääsimme odotetusti takaisin Thaimaahan tarkoituksenamme ottaa taksi tai bussi Hat Yaihin. Kaiken säätämisen jälkeen kello oli kuitenkin niin paljon, että yhtäkään taksia tai bussia ei ollut lähimaillakaan. Viimeksi rajalla ollessamme niitä oli Thaimaan puolella kiitettävästi, joten olimme hieman sormi suussa vaihtoehtojen suhteen, kun ei oltu tähän varauduttu. Ja harvemmin meillä muutenkaan on plan B:tä mietittynä.

Vielä George Townin katutaidetta historiapläjäyksineen.

Tässä ihanan kuvauksellista Love Lanea.

Viimein Hat Yaihin

'Länkkärit' samassa kummallisessa tilanteessa tavoitteena päätyä Hat Yaihin ennen yötä arvatenkin yhdistää. Tällä hetkellä meitä oli paikan päällä siis saksalainen jäätelötehtailija thaimaalaisen vaimonsa kanssa, yksi malesialainen nuori tyttö, brittiläinen opettaja sekä me. Itävaltalainen sukeltaja palasi Malesiaan. Eikä kenelläkään meistä ollut kyytiä.

Jäätelötehtailijan vaimo lähti paikallisilta kysymään apuja, ja kuuli ettei busseja enää olisi, kuten ei taksejakaan. Ja jos ei muuta keksittäisi, niin paikalliset poliisit kuulemma veisivät meidät perille. Mutta me saatiin ystävällinen pappa viemään meidät lava-autollaan tunnin matkan Hat Yaihin alle viiden euron hintaan per nuppi. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis.

Hat Yai jäi meiltä käytännössä täysin näkemättä lukuunottamatta illallista saksalaisen jäätelötehtailijan ja vaimonsa kanssa hotellin läheisessä muovituolipaikassa. Enpä muuten olisi koskaan voinut kuvitella, kuinka maukasta thaimaalainen ruoka Balin rasvojen ja mauttomuuden jälkeen oli.

Rapistuneen oloista, mutta valtavan kaunista.

Ja vielä lisää taidetta...

Seuraavana aamuna Hat Yaista kohti Samuita

Kohtalaisesti nukutun yön ja aamiaisen jälkeen otettiin tuk tuk kohti linja-autoasemaa. Kurren vinkit takataskussa yritimme metsästää ensin netistä VIP-bussia, ei löytynyt, eikä niitä löytynyt myöskään Hat Yain asemalta. Tai ainakaan me ei löydetty. Meille mini vanit ovat kirosana (aivan liian paljon onnettomuuksia), eikä myöskään perusbussit kanojen ja mopojen kanssa jokaisessa kadunkulmassa pysähdellen olleet kiinnostava vaihtoehto. Valinnanvaraa ei siis hirveästi jäänyt. Vaihtoehtoja kyllä oli, mutta me haluttiin kuuden tunnin matkalle iso bussi, josta ennen kaikkea löytyisi se vessa. Sellainen myyjän vakuuttelujen perusteella sitten löytyi, ja liputkin olivat yllättävän edulliset. Ainoastaan reilu kymmenen euroa sisältäen lauttamatkan Donsakista Samuille.

Meille jäi bussin lähtöön aikaa vielä käydä kaupassa hankkimassa evästä matkalle, törmätä muutamaan muuhunkin rajalla edellisenä iltana olleeseen kohtalotoveriin, kuten myös itävaltalaiseen sukeltajaan. Vaikka hän joutuikin yöpymään Malesian puolella, ei hän ajassa sittenkään menettänyt mitään. Padang Besarin rajalla olleeseen motelliin ei myöskään ollut uponnut yhtään rahaa, sillä motellissa ei ollut ketään paikalla. Kaveri oli odottanut kuulemma syömässä ollutta virkailijaa useamman tunnin palaavaksi, mutta virkailijan paluuta ei koskaan tapahtunut. Vaihtoehtojen vähyyden takia hän majoittui omatoimisesti motellihuoneeseen, odottaen koko ajan jotakuta saapuvaksi, nukkui muutaman tunnin ajatuksena maksaa sitten aamulla vallatusta sängystä. Mutta kun aamullakaan ketään ei ollut paikalla, jäi motellissa vietetty yö hyvin edulliseksi.

Mihin kaveri Hat Yain asemalta oli jatkamassa, ei hän itsekään tiennyt. Jaettiin oma nettimme käyttöön, poseerattiin paikallisen turistipoliisin kanssa valokuvassa ja hypättiin 'kunnon bussiin', joka veisi meidät SUORAAN Donsakiin. Olihan siellä vessat ja kaikki.

Hat Yain bussiasemalla turistipoliisi halusi samaan kuvaan. Kuvassa myös itävaltalainen sukeltaja.

Ei se kuitenkaan mennyt niin

Ei mennyt ei. Penkit oli ihan mukavat ja ne sai melkein makuuasentoon, eikä bussi ollut täyteen ahdettu. Ja se vessa; oli turvallista tietää, että sieltä takaosasta se löytyy, jos pakottava tarve matkalla tulee. Kyllä kuuden tunnin matkaan ainakin yksi sellainen mahtuu, joten kaikki hyvin ja matka alkoi.

Siitä eteenpäin ainoa asia mikä meni niin kuin luvattiin, oli että bussi päätyi viimein Donsakin lauttasatamaan. Muu olikin sitten ihan muuta. Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana pysähdyttiin jo tankkaamaan, seuraavassa kylässä otettiinkin 'yllättäen' joku kyytiin ja sitä seuraavassa kyytiin tungettiin kaksi skootteria. Ja mihinkäs muualle ne laitettiin, kuin siihen vessan oven eteen niin tiukasti toisiinsa ja bussin rakenteisiin nojaten, ettei kenenkään tarvinnut loppumatkalla edes haaveilla vessaan menemisestä. Pienen hetken toivoin, että skootterit tiputetaan seuraavaan kyläpahaseen, mutta kyllä ne ihan maaliin asti tulivat. Joten loppumatka meni pienessä paniikissa vessahätää odotellen, sillä mehän ei pysähdyttäisi, paitsi ottamaan ja jättämään ihmisiä siellä täällä.

Saatiin me silti vessamahdollisuus, sillä meitä oli kuitenkin aika monta länkkäriä sitä pakon edessä vaatimassa. En tiedä miten thaikut hoitaa tän jutun, sillä kenelläkään heistä ei näyttänyt olevan tarvetta vessaan. Miehet pystyvät sentään hoitamaan pienemmät tarpeensa liikkuvassa bussissa vaikka pulloon (sitä tapahtui), mutta naisille se onkin jo haastavampaa. Ei siis auttanut muu kuin ottaa kuskin ja apulaisen 'soo soo'- sormien heilutukset vihaisine katseineen vastaan ja vaatia pääsyä vessaan.

Vaikka päästiin perille aikataulussa, niin pieni karvas huijauksen maku jäi suuhun. Mutta näin se täällä vain menee. Ensin maksat jostain palvelusta jotain ja toivot, että saat edes suurinpiirtein sitä mistä pulitit. Joskus se onnistuu, joskus ei.

Me ollaan kuitenkin taas yhtä viisumiseikkailua rikkaampia. Tuli nähtyä Balista siivu (sinne on mentävä uudestaan), pyörittyä George Townissa, matkustettua junalla ja bussilla sekä lava-auton kyydissä, illallistettua uusien tuttavien kanssa Hat Yaissa sekä tutustuttua mielenkiintoisiin tyyppeihin. Ai niin, siihen itävaltalaiseen rouvaan törmättiin vielä Samuin lautallakin, mutta edelleen jäi hieman epäselväksi kuinka hän Thaimaasta ulosmenonsa perumisen jälkeen toimi. Sen verran liukasliikkeinen rouva oli muutenkin kyseessä, että kadotin hänet pienellä lautallakin. Ehkä me törmäämme Samuilla?

Joko sinä olet päässyt viisumiseikkailuille?

Kun seikkailu on pitkä ja väsyttävä, ovat nämä Donsakin rantakalliot erittäin tervetullut näky. Koti on jo lähellä!

Huom. Viimeistä ja poliisikuvaa lukuunottamatta kuvat ovat Penangilta. On se vaan niin kuvauksellinen.