Kyllä Tapsa tietää

Tomppa lähti viime viikonlopuksi kalaan, ja rupesin välittömästi suunnittelemaan tulevia minikatastrofeja. Yleensä se tuppaa menemään niin, että kun rouva jää yksin taloon - mihin tahansa taloon - alkaa tapahtumaan.

Täällä ei onneksi ole kobria, muutoin tietäisin aina tarkkaan mitä tuleman pitää.

Eikä täällä ole edes sähköporttia, jonka ulkopuolelle voisi sitten kaatosateessa jäädä koirien kanssa. Viidakkotalon sähköportti ei nimittäin toiminut sateella, eikä luonnollisesti sähkökatkoilla. Ja molempia riitti aina kun pidin taloa yksin pystyssä.

Vaikkei täällä ole sähköporttia, täällä on silti vanha puuhella. Eikä se aina suostu yhteistyöhön.

Kuten viimeksi yksin ollessani.

Tyypit

Omenapuu kukassa

Onneksi Tapsa tietää

Tomppa on kaahannut Helsinki-Kemiö väliä viime aikoina niin kiitettävästi, etten muista missä Tomppa sillä kertaa oli.

Silloin oli kylmä, vielä kylmempi kuin nyt. Oli väsättävä tulet takkaan ja puuhellaan parin päivän tauon jälkeen.

Tuo vanha puuhella on aika epeli, niin ihana kuin se onkin. Aina ei toimi yhteistyö, ja se oli niitä päiviä, kun oltiin napit vastakkain.

Vaikka kuvittelen jo hyvinkin päässeeni sisään vanhan puuhellan sielunmaailmaan, en tiedä mikä tyyppiä silloin nyppi. Ehkä juuri se, ettei pariin päivään oltu vietetty yhteistä aikaa.

Puuhellan sytytys on lähes taidetta. Sytyttäessä ei saa tunkea liian paljon puita pesään, eikä ainakaan yhtään kosteita. Toisinaan on parasta polttaa pelkkää paperia oikean alakulman pienessä luukussa. En tiedä mikä tämän luukun oikea kutsumanimi on.

Mutta kun kaikki menee pieleen, ne menee pieleen.

Savua tuli puuhellan jokaisesta raosta, eikä vetoa ollut mihinkään suuntaan. Ei happea, ei liekkiä, vaan pelkkää savua. Ja sitä tuli paljon.

Olin varma että joku lintu oli ehtinyt väsäämään pesän piippuun ja nyt meni tulipesät käyttökieltoon, kunnes keksitään nuohooja jostakin.

Palohälyttimet tykkää huutaa meillä aina, kun puuhellan kanssa askartelee. Ihan ensimmäiseksi piti tietysti kurotella ne pois huutamasta. Sitten piti pelastaa koirat pihalle juuri alkaneeseen kaatosateeseen.

Pyykit piti saada sisään kaatosateesta ja koiratkin toivottavasti mahdollisimman pian.

Mutta hella sen kun jatkoi tuprutteluaan. Olin varma että kohta sopimuspalokunta kurvaa paikalle.

Hiki valui, enkä oikein tiennyt mitä tehdä.

Kunnes Tapsa kurvasi pihaan. Tuskin savun saattelemana, mutta pelastavana enkelinä kuitenkin.

Ja kyllä Tapsa tietää.

Jos alakerran takkaa ja hellaa ei ole käytetty pariin päivään, on sytyttäminen aloitettava pienellä tulella yläkerran minikamiinasta. Ei siis kiukuttelevasta puuhellasta.

Siinä me sitten Tapsan kanssa rupateltiin tunti vesisateessa. Se on semmoinen perustunti, joka vierähtää aina Tapsan kurvatessa pihaan.

Mutta sen tunnin aikana savukin talosta hälveni ja sinne uskalsi mennä sisään.

Ja niinhän se piippu veti kuin unelma Tapsan opeilla.

Perustuksillaan huojuvat ladot, norminäky täällä

Miten viikonloppuna sitten kävi?

Viikonloppu sujui yllättävän kivuttomasti. Vettä tuli kuin esterin persiistä lähes koko ajan, mutta mutavellissä tarpomisesta kolmen koiran kanssa on tullut uusi normi.

En tajua miten ei olla vieläkään saatu hankituksi kunnollisia sadevaatteita. Tai edes koirille järkeviä remmisysteemeitä, vaan tarvon vieläkin koirien remmit kropan ympäri kiedottuina, ettei tyypit jänön perään rynnätessään riuhdo taluttajan käsiä irti.

On muuten ollut jo pari kertaa Samuin leppoisia koiralenkkejä ikävä.

Aurinko paistoi, ilma oli kostean lämmin ja lenkit päätettiin vesiputouksen alajuoksulle pulikointiin.

Miss you Samui<3

Ekat maljakkokukat pihapiiristä

Huumaavat omenapuun kukat