Kateissa

Hieman on ollut eksynyt olo.

Kuinka me ollaan tänne jouduttu? Me, joitten akut täyttyvät lämmöstä ja auringosta.

Missä on valo?

Mieli on huidellut omilla lenkkipoluillaan, ja kompanssin viisarit pyörineet vinhasti ympyrää, kuin Jack Sparrow'lla konsanaan. Sellaisella kompassilla on vaikea navigoida missään tuulissa.

Talvihorrosta on ilmassa, eikä olo tunnu nyt yhtään Thaimaanrannan maalarilta. Ainoastaan maalarilta, jonka näköpiirissä ei lomaa näy.

Tulisipa edes lumi valaisemaan pimeitä peltoja ja metsäpolkuja. Oih, tulisipa kevät!

Tai ehkä meidän pitäisi vaan olla jossain muualla? Juniorinkin, koska ressukalla on ollut uni kateissa. Eikä se voi johtua liiasta valosta, sitä ei nyt ole.

Aamun kolme hirveä. Pimeetä on...

"Väliaikaiset" paluumuuttajat

Kuulun pariin itselleni tärkeään FB-ryhmään - toinen on Paluumuuttajat ja toinen Ulkosuomalaiset bloggaajat. Voitte varmaan kuvitella että toisessa ryhmässä jaetaan expattien arkipäivää maailmojen laidoilla ja toisessa pohditaan Suomeen paluuta. Ja ikävää sinne mistä piti palata.

Tarvitsen paluumuuttajien ajatuksia omieni tueksi. Vahvistuksia sille etten ole tulossa hulluksi, vaan ainoastaan pihalla tästä kaikesta - kulttuurishokista, pimeydestä, kylmyydestä ja tyhjyydestä.

Voi toki olla, että Helsingin katuvalojen ympäröimänä olisi helpompaa, mutta en pysty kuvittelemaan meitä kerrostaloon. Jopa juniorin kerrostaloyksiö Espoossa tuntuu nopeasti ahdistavalta lokerolta, jossa kuljen ympyrää tietämättä minne mennä.

Moni paluumuuttaja pyörittelee samoja fiiliksiä. Joku ei ole kestänyt lainkaan paluumuuton shokkia, vaan suunnittelee paluuta sinne jonnekin heti kun pystyy. Tällaista fiilistä on niin vaikea kuvailla sellaiselle, joka ei ole viettänyt pitkiä aikoja muualla.

Älkää käsittäkö väärin - Kemiönsaari ON IHANA, mä vaan olen kateissa. Ihmiset ovat hienoja ja avuliaita, sympaattisia ja mutkattomia. Kyse ei siis ole siitä, eikä ulkopuolisuuden tunteesta. Me olemme tunteneet olomme hyvinkin tervetulleiksi.

Salsakin on vähän kateissa.

Ehkä emme vaan kuulu enää Suomeen. Toisaalta en kohta enää tiedä mihin me kuulumme. Muisto Samuista on rakas, mutta häipyy hiljalleen kauemmaksi. Ikävä sinne on suuri, eikä kuitenkaan enää niin raastava, kuin vielä hetki sitten.

Toivottavasti ikävä ei kokonaan unohdu, sillä se vasta olisi kamalaa. Mihin mä sitten kaipaisin?

Vaikka koko ajan tuntuu että pitäisi lähteä johonkin, me ollaan päätetty pysyä tämä talvi täällä. Koska juniori.

Tällä hetkellä juniorilla on uni kateissa. Tai uni käy kyllä välillä kylässä, mutta ei silloin kun pitäisi. Se on raskasta mutsillekin, ja muistan vielä hyvin kuinka kateissa esikoisen uni teininä oli. Onneksi rytmit pääsääntöisesti jossain kohtaa asettuvat oikeisiin lokeroihin ja päivä muuttuu taas päiväksi, yö yöksi. Siihen asti ei voi oikein muuta kuin luoda uskoa ja yrittää vähentää väärän rytmin tuomaa stressiä. Voi ressua silti.

Entäs sitten esikoinen? Kuinka vähän Suomeen tulon jälkeen olenkaan ehtinyt häntä näkemään. Seitsemän kuukauden aikana ehkä 6 tuntia yhteensä. Samuilla asuessa taas vuosittain lähes kolme kuukautta aina kerrallaan ja 24/7. Revi siitä!

Nyt se kaiken lisäksi ilmoitti lähtevänsä kahden kuukauden Euroopan reissulle, eikä ole edes jouluna täällä. Mä en ala mitään...

Tapasin meidän naapuritalosta tytön, joka on aikuistuttuaan muuttanut kaupunkiin. Hän tietää nyt, ettei kaupunki ole hänen paikkansa, vaan kuten hän sanoi - Kerran maalaistyttö, aina maalaistyttö.

Itse näin "irtolaisena" kadehdin tuollaista selkeyttä. Sitä kun tietää varmasti olevansa kotona. Juuri oikeassa paikassa, siellä missä pitääkin.

Ehkä me ei koskaan pystytä siihen. Ehkä meidän kuuluu liikkua, vaihtaa paikkaa aina ajoittain. Olla maailman tuulien vietävinä. Esikoinen ainakin toivoo meidän muuttavan Eurooppaan, jotta olisi kiinnostava paikka johon tulla.

Aikamoista.

Tästä tuli nyt yllättäen melankolisempi pohdinto kuin suunnittelin. Ehkä se johtuu pimeästä marraskuusta, ja maan muuttuessa valkeaksi mielikin kirkastuu.

Näkisi edes osan päivästä eteensä ilman otsalamppua.

Yritetään pitää tolkku päässä hyvällä ruoalla ja viinillä.

Vähän valoa, edes joskus.