Kesän viimeinen päivä

Silloin joskus nuoruudessa, kun kesät olivat lähes loputtomia intiaanikesiä ja jokainen päivä vietettiin mekoissa tai pikkushortseissa, kesän viimeinen päivä oli aina koulun alkua edeltävä sunnuntai. Vasta tässä iässä ja näissä maisemissa on tajunnut, milloin kesän viimeinen päivä OIKEASTI on. Se on se sänkipellon keltainen päivä ennen sateita, kun torvisoittokonsertin soidessa ensimmäinen erä kurkia siirtyy näiltä pelloilta suurempiin parviin sinne jonnekin. Sieltä jostakin ne syys -lokakuussa sitten poistuvat kaukaisiin maihin, sinne mihin meidänkin pitäisi - lämpöön.

 

Se päivä koitti täällä eilen. Meidän pikkuruinen tila kaikkien peltohehtaarien keskellä on nyt kaksi kesää ollut kurkien keskiössä, mutta koska se tuskin johtuu meistä (tai mistä sitä tietää, ehkä kurjet tunnistavat kaltaisensa), veikkaan että nämä pellot ovat todistaneet tätä spektaakkelia jo vuosikymmeniä. Ehkä jopa satoja.

 

Kanervatkin jo loistossaan.

 

Meidän haljennut ja kaatunut omenapuu voimissaan.

En muista varmasti olenko koskaan aiemmin nähnyt kurkia, mutta tiedän varmaksi, etten ole koskaan aiemmin elänyt kurkien seassa. Täällä luonnon sylissä kevät on käsin kosketeltava ja täynnä toivoa kurkiparven saapuessa, kun taas syksy on niin uskomattoman haikea kaikkien muuttolintuparvien lentäessä yli kaakattaen hyvästiksi. 

Ilman koronaa mekin lähdettäisiin. Ehkä Samuille, vaikka todennäköisemmin kuitenkin uutta kohti jonnekin päin Eurooppaan. Samuilla on aina paikka sydämessä, mutta haluan antaa edes pienen mahdollisuuden jollekin helpommalle kohteelle Euroopassa. Ennen kaikkea haluan lähteä kuten kurjet - ylväästi ja mahtipontisesti kohti uusia haasteita, joita matka lämpimille seuduille varmasti tuo tullessaan. 

Mutta palataan kurkiin.

Kurki on valtavan komea lintu. Tällä kunnioitettavan kookkaalla ja kovaäänisellä torvensoittajalla on kokoa jopa 120 cm siipien välin ollessa helposti reilu 2 metriä. Tuollainen uljas lintu ei jää huomaamatta, ja vähiten silloin kun niitä pyörii pään päällä useita kymmeniä. Kuten meillä eilen.

Luin että kurjet lähtevät syysmuutolle syys-lokakuussa, mutta kerääntyvät suurempiin parviin jonnekin ennen varsinaista muuttoa. Linnut talvehtivat jopa Afrikassa asti, ja sellaisen reissun tekeminen jopa tuhannen linnun aurassa vaatii kovaa treenausta ja hyvää fyysistä kuntoa. Siksi kurjet kerääntyvät sänkipelloille tankkaamaan ja harjoittelemaan hurmaten kaikki meidät, jotka pääsemme lentonäytöstä todistamaan. Viime syksynä en ehtinyt tällaista näkemään, yhtäkkiä pelloilta ei vaan kuulunut enää pihaustakaan. Silloin syksy tuli varkain. Tänä vuonna sen sijaan olen ollut onnekas, enkä unohda näkyä koskaan.

Ehkä kurjet halusivat olla armollisia kanssasisarelleen, ja pyörivät tässä yllä toivottamassa jaksamista. Ehkä ne viestittivät sille hölmölle kurjille puhuvalle muidulle, että kyllä sä kestät vielä tämän talven Suomessa. Ne varmasti lupasivat lähtiessään, että ensi talveksi sinäkin pääset pois. Pysy vielä tämä talvi vahvana.

Ja ehkä ne lentonäytöksellään lupasivat, että sieltä se kevät jonain päivänä taas saapuu. 

 

Nähdään silloin!

Tuoksuherne jaksaa vielä kukkia.

Kurkipellot