Kisan vika

Terveisiä Kemiönsaaresta! Ajattelin tässä Mr. Becksin kirjoitusten välissä (kyllä, Samuilta on tulossa AINAKIN yksi vieraskynäily lisää) kirjoittaa taas pienesti meidän kakkosajanvietteesta frisbeegolfista (lukijat tietää, että ykkönen on remppa, voi elämän kevät...).

 

Aihehan on sinänsäkin ajankohtainen, että jos koronalukujen noustessa päädytään esimerkiksi vaikka sisäliikuntaharrastusten, joukkuelajien sun muitten koronan suhteen riskaabelien yhdessä tekemisten rajoittamisiin, menkää nyt hyvät ihmiset ja ottakaa frisbeegolf haltuun. Siinä pystyy nappaamaan hiton monta kärpästä yhdellä iskulla - ulkoilu, liikunta, luonto ja yhdessä tekeminen ulkona ilman että ollaan fyysisessä kontaktissa muihin. Happimyrkytys on tosin taattu.

 

Lukuunottamatta joitain pääkaupunkiseudun frisbeekenttiä, keväälläkin koronan myllätessä Suomessa rajuimmillaan, heittämään pääsi. Joissain paikoissa ryhmien kokoja rajoitettiin, mutta ainakin me pääsimme harrastamaan sinne minne halusimme. Ja kuten olen aiemminkin paasannut, frisbeegolf on mainio laji myös vähän iäkkäämmille ulkoilijoille. Olimme esimerkiksi muutama päivä sitten pelaamassa Taalintehtaan fribakentällä, ja siinä meidän kierroksen loppuvaiheessa törmäsimme rataa kiertäviin kahteen pariskuntaan (tai no oletan että olivat pariskuntia), joitten ikä oli reippaasti yli 60. Siinä me toisemme ohittaessamme vitsailtiin tuulen suunnista ja koukuttavasta harrastuksesta, ja toivotettiin puolin ja toisin tsempit haasteisiin. Hienoja tyyppejä, me ainakin oltiin todella fiiliksissä mainiosta poppoosta.

Miettikääpä nyt - aurinkoinen ja pirteän kirpeä syyspäivä, repussa muutama kiekko, eväät ja termarissa kahvia, puhumattakaan nyt kivoista pelikavereista. Mitäpä sitä muuta voisi toivoakaan!

 

Tammisaaren kiva lampiväylä

 

Kisojen vika

Mun pelaaminen ei ole viime aikoina sujunut kovinkaan mallikkaasti. Tällä hetkellä olen ikään kuin kahden tekniikan välissä - sen vanhan joka ei auttanut kehittymään, ja sitten tämän uuden, jota yritän nyt kovasti opetella. Toisin sanoen vanha tekniikka ei enää onnistu, eikä uusikaan vielä, niinpä kaikki mahdolliset kirosanat on pusikoista tullut huudeltua. 

Mutta, kaikesta vajavaisuudestani huolimatta pojat - nämä joita pelikavereiksikin kutsutaan - ovat onnistuneet ylipuhumaan mut jo muutamiin kisoihin. Ja juuri kuten postauksen otsikkokin jo kertoo, olen ollut aina heittämällä kisojen vika. Mutta mähän en lannistu, en piru vieköön. Se ei ole mun luonto.

Kisoja on nyt Suomessa takana kolme ja kaikki näistä Västerbyn radalla Tammisaaressa. Toi rata (tai siis radat) on tosi kiva, kirjoitin siitä mm. täällä, mutta ennen näitä heidän viikkokisojaan en ollut koskaan kiertänyt heidän B -rataansa, joka on TODELLA hieno, mutta oikeasti aika pirun haastava. Ainakin se on helposti liian haastava mun heittopituuksille, mutta tämä ei suinkaan tarkoita sitä, ettenkö osaisi arvostaa huippurataa. Arvostan kyllä.

 

Tammisaaren kisoissa on saanut toivoa päästä heittämään omien frendien kanssa samalla kortilla.

Tosi kiva ja väylä B -leiskalla

 

Tämä paikallisen seuran EIF:n ylläpitämä rata on hienossa kunnossa ja noita viikkokisoja tällä vaikeammalla radalla on nyt järjestetty sunnuntai-iltaisin. Ratakuvauksessa sanotaan, että pisin väylä olisi 268 metriä (par5), mutta mielestäni siellä kyllä oli yksi 270 metriäkin pitkä par4 väylä. Ja jottei pelaaminen tuolla radalla olisi aivan liian iisiä, lähes jokaiselta väylältä löytyy OB -alueet tai mando. Useista vielä molemmat.

 

Rata on pelaajien keskuudessa kovastikin kehuttu ja yhdeksi parhaimmistakin tituleerattu, ja omasta mielestänikin aivan aiheesta (tässähän mä kuulostan jo ihan ammattilaiselta, vai mitä?). Tällä B -leiskalla pääsee heittämään korkealta ja kovaa, löytyy metsäistä pilliväylää, lammen yli heittämistä, pidempää ja lyhyempää niittyä, sekä ylämäkeen yrittämistä, joka on meikäläiselle ainakin vielä jokseenkin haastavaa. Mutta magee leiska, vielä kun onnistuisi saamaan omiin heittoihin sitä toivottua ja kovasti treenattua pituuttakin. 

 

Mutta enisenveikkonen (kuten Beck sanoisi), ensi sunnuntaina otan jälleen härkää sarvista ja lähden Taalintehtaan radalle kisaamaan. Viimeinen sija on lähes varma, mutta noi mun pelikaverit on nykyään niin kisaorientoituneita, ettei sitä voi itsekään jäädä rannalle ruikuttamaan. Meni sitten syteen tai saveen. Taalintehtaan kisassa rata vedetään kahteen kertaan (eli 36 väylää) ja tossa äkkiseltään laskettuna siihen saattaa mennä sellainen 6 tuntia. Phuuh... (missä ihmeen välissä mä ehdin toilettiin???)

 

Wish me luck, jookosta💛

Taalintehtaan rata on aina vaan kiva.