Me saavutettiin niin paljon ja nyt me ollaan täällä?

Puolitoista pitkää vuotta ollaan suhmuroitu keskellä hermoja repivää kaaosta. Ei meillä ollut ylipäätään tarkoitus jämähtää näin pitkäksi aikaa aloilleen (ainakaan Suomeen), mutta että kaiken kukkuraksi vielä hermostuttavan keskeneräisyyden ja sotkun keskelle.

Fengshuista tietävät ymmärtävät, että kaikenlainen kaaos on pahasta ja vaikuttaa kuulemma negatiivisesti vähän jokaiseen elämänalueeseen. Meillä on siis koko elämänhallinta mennyt solmuun vasaroitten ja talttojen kanssa, ja voin kuvitella että järjestelmällisempää ihmistä hirvittäisi aika lailla. Fengshui-oppien mukaanhan varsinkin talon eteisen pitäisi olla tip top ja esteetön positiivisen Chi-energian kulkua varten, eikä meidän töllissä minkään ilmansuunnan talonpääty täytä tätä kriteeriä. Tässä talossa tilanne on jo pitkään ollut se, että Chi saa hermoromahduksen jo eteisessä törmättyään ensimmäisiin raksasaappaisiin ja lattioilla lojuviin työkaluihin. Tällä hetkellä tuohon eteisen sotkuun sekoittuu vielä lehmusten ja vanhojen tammien valtavat lehdet, sillä jokaisella oven avauksella lapiollinen ruskeita lehtiä pölähtää sisään.

Unohdinko mainita, että aloitettiin myös kattoremppa...

Eteinen räjähtää eristysten lisäämisen takia koko ajan vaan lisää, huh.

Omasta orastavasta hermoromahduksesta päätellen arvelen Chin hylänneen meidät totaalisesti. Menetän välillä itsekin toivoni selkeämmästä huomisesta, ja että ehdittäisiin vielä ennen kylmiä kelejä saada lattiat auki ja uudelleen kiinni. Vähän kainosti vielä haaveilen siitäkin, että viime syksynä sisustetun tuvan lisäksi saisimme ennen joulua sisustetuksi alakerrasta edes yhden huoneen lisää. Voi peruna että se näyttää kaukaiselta!

Olen kuitenkin selvinnyt kaaoksesta yllättävän hyvin. Ennen vanhaan Suomen vuosina eteisen räjähdys sai kaikki elämäni osa-alueet karmeaan kramppiin, mutta ehkäpä Samuin kaaosvuodet ovat opettaneet hengittämään syvään, kun tekisi mieli kaatua lattialle ja saada itkupotkuraivarit. Tai sitten se on tämä ikä, mikä toimii rauhoittavana pillerinä tuliselle sielulle, ei tää kaikki onnistuisi muuten millään.

 

Ikkunoitten siirron jälkeen seinät ja lattia odottaa remppaa.

Mutta on Kemiössä kaunista ja varsinkin rauhallista.

 

Mutta siis, mä en kohta edes muista miltä elämä tuntui ilman jokapäiväistä remppaa. Kuinka hienoa oli pukea mekko päälle ja lähteä idylliseen rantabaariin illalliselle. Miltä tuntui hypätä mopon selkään ja hurauttaa rauhalliselle lounaalle turkoosin meren ääreen, tai pakata bikinit alle ja navigoida yhdelle Samuin lukuisista rannoista viettämään minilomaa. En edes oikein muista kuinka lämpimältä merivesi tuntuikaan, mutta muistan sen, että vähänkään rehkiessä hiki valui vedessä.

Kun päivittäin odotellaan aurinkoisia tai edes poutaisia päiviä talon julkisivun maalauksen takia, sekoitetaan maalit ja laitetaan rimat maalausta varten riviin, maalataan muutama tunti ja sitten metsän yli nouseekin pikasade tehden maalausurakan täysin turhaksi - KAIPAAN SAMUILLE IHAN SIKANA.

 

Miten taivaalliselta se lämpö tuntuikaan! Ne värit ja se kiireettömyys... pieni ihana saari keskellä turkoosia merta - eihän sinne voi olla kaipaamatta. 

 

Tomppa sanoi muuten aika jännästi tossa yksi päivä -

 

Me saavutettiin niin paljon, ja nyt me ollaan täällä, what?

 

Samuin kuvistakin jo aistii lämmön...

 

ja chillin menon, puhumattakaan väreistä. Ikävä on taas.