Kun me huhtikuussa 2019 lähdimme Samuilta tutustumaan näkemättä ostettuun pientilaan, meillä ei ollut mitään suunnitelmia tulevan suhteen. Juniori oli kuitenkin palautettava pohjolaan jatko-opintoihin, ja häneltä meille varastettu Samuiaika oli tullut päätökseen. Oli tullut hänen vuoronsa päästä omien unelmiensa äärelle, mitä ne sitten ikinä olisivatkaan.
Meidän kohdalla se tarkoitti elämää, johon emme osanneet kovin hyvin varautua. Ensimmäinen vanha talo ikinä, ensimmäinen talo ylipäätään ikinä, ensimmäinen kerta Kemiönsaaressa, ensimmäinen kokemus maaseudusta, ensimmäistä kertaa vähän kaikkea - tuossa kaikessa riittää edelleenkin ihmeteltävää. Ei me tosin muulloinkaan osata kattavasti suunnitella huomista pidemmälle, meillä kun mennään päivä kerrallaan. Niin hyvässä kuin pahassakin.
 |
| Yksinäinen paloauto peltojen keskellä Kemiössä |
Me olisimme silloin voineet sijoittua vaikka Somerolle, tai Luumäelle, mutta asiat seurasivat toisiaan ja johdattivat meidät näihin peltomaisemiin. Tämä oli hieno johdatus, sillä viimeiset kaksi vuotta en olisi halunnut rehkiä missään muualla päin Suomea. Ja mielestäni semierakot parin Samuin seisojan kanssa ovat sujahtaneet näihin Kemiönsaaren kuvioihin oikein mainiosti, paitsi että kaipaavat edelleen kovasti sydämensä kaveriksi Samuille.
Kun me etsimme Samuilta käsin taloa Suomesta, mikään ei ollut yksinkertaista. Ei pankkilainojen hakeminen (saatika saaminen) tai talon löytäminen sokkona, ei Miskan jatkokoulutuspaikan järjestäminen, eikä moni muukaan asia. Mutta aina silloin, kun epätoivo pursui yli kaikkien äyräitten, asiat alkoivat tapahtumaan. Yksi asia johti toiseen, joku ongelma ratkesi, saatiin vinkkinä jonkun henkilön yhteystiedot ja sitä kautta taas jonkun muun, siirryttiin isoista pankeista maaseudun pankkeihin (jotka vielä ymmärtävät maaseudun päälle), mutta ehkä eniten - annettiin asioitten tapahtua.
Se vaatii lujaa uskoa siihen, että asiat tapahtuvat niin kuin on parasta. Ennemmin tai myöhemmin. Myönnän toki, että välillä pelotti todella paljon, kun koko korttitalo uhkasi kaatua, mutta silti jokainen myllerryskausi elämässä on päättynyt viimeistään myöhemmin. Ja meille parhaalla tavalla uskoisin.
 |
| Boo ja Salsa silloin ekana vuonna Samuilla |
 |
| Boo pohtii milloin se pääsee lämpimään |
Tällä hetkellä puhaltelevat samanlaiset tuulet. Mihin nyt, mitä nyt, millä tavalla, tai miten ihmeessä? Sitoisiko itsensä tänne vielä ensi kesään, vai lähtisikö? Jos rehellisiä ollaan, nyt olisi viisainta vielä odottaa, mutta pystytäänkö me? Muuttaako korona vielä maailmaa ja jos, niin miten? Kiristetäänkö maailmalla rajoituksia uudestaan, vaikeutuuko karanteenit vai vapautuuko viisumit, mitä muuta?
Jos meillä ei olisi kahta koiraa, me olisimme jo Samuilla (ainakin nyt). Koirien kanssa me ei voida mennä pariksi kuukaudeksi, sillä rabiesvasta-ainetestit vaaditaan Suomeen paluuseen, eikä siihen kolmen kuukauden reissu riitä. Tuokaan testaaminen ei ole ilmaista puhumattakaan siitä, kuinka hermoja vaativaa kaikki paperisäätö Thaimaassa on. Lue vaikka täältä ja täältä.
Entäs jos lähtisikin autolla Eurooppaan? Se kyllä hotsittaisi ja olisi varmasti koirien kanssa helpompaa, kuin Thaimaan byrokratian kanssa säätäminen. Vaikka menneinä vuosina olen paljonkin reissannut Euroopassa, ei mikään kohde tai maa ole tullut kuitenkaan kunnolla tutuksi. Mahtavia paikkoja on varmasti, enkä välttämättä edes kaipaa hikoilua reilun 30 asteen pätseissä (hah, kyllä mä oikeesti kaipaan), mutta olisiko vaikka Portugali meille? Tai Espanja, tai Italia? I don't know.
 |
| Voisiko se olla vaikka Lake Como ja Bellagio? |
 |
| Upea Lake Como |
Toisaalta tekisi kovastikin mieleni ottaa haltuun uusi ammatti (jep vielä), mutta se taas varmasti vaatisi jäämistä talveksi Suomeen. Ja meidät tuntien se olisi raskas päätös, sillä talvi täällä ei mene ihan helpolla kurkusta alas.
Kaiken tämän epätietoisuuden ja hämärän keskellä olen päättänyt odottaa. Odottaa että ensin yksi palikka loksahtaa kohdilleen, sitten seuraava ja siitä seuraava, ja sitten eräänä päivänä kaiken kaaoksen ja keskeneräisyyden keskellä näkyy horisontti kirkkaana. Se on mahdollista, onhan niin tapahtunut ennenkin. Monesti valtava solmuinen kerä selviää jälkikäteen ajateltuna hyvinkin simppelillä tavalla. Täsmälleen sillä tavalla, kuin sen pitikin selvitä - ellei jopa vielä nerokkaaammin.
Ennemmin tai myöhemmin eteen ilmestyy tienviittoja ja sattumien naamiaisasuun pukeutuneita johdatuksia.
 |
| Ja aina niin rakas Samui |
 |
| Meidän kotiranta Samuilla |
 |
| Vähintään reissuun on pakko päästä. |
