Ikkunamimmit

Tervemenoa huhtikuu ja morjensta pöytään kesäiselle toukokuulle! Noh, ei täällä oikeasti kovin kesäistä tunnu vielä(kään) olevan, ennemminkin jatkuvaa ja helvetillisen kylmää viimaa päivästä toiseen. Onneksi sentään pari viimeisintä päivää tuuli malttoi puhallella hissukseen ja lämpöä riitti melkeinpä luihin ja ytimiin asti. Pitkän jäätalven jälkeen siitä todellakin tarvittiin.

Tuulen puhaltaessa hiuksetkin päästä, voin onneksi paeta verstaan tyyneen syliin puuhaamaan vaikka vanhojen ikkunoitten parissa. Laskin nimittäin tossa yhtenä päivänä, että tässä meidänkin "maatilakokonaisuudessa" on vaatimattomasti pikkuisen vajaa sata ikkunanpokaa, jotka odottavat jonkun uhraavan aikaansa niillekin, ennen kuin viimeisetkin kitit putoavat tuulen mukana. Kysyin muuten pari vuotta sitten tarjousta meidän verannan kolmesta kauniista ikkunanpokasta, ja totesin lähes välittömästi, että ei saakeli! Rahat ei tule ikinä milloinkaan riittämään, ei siis auta muu kuin opetella restaurointihommat ihan itse.

Ja sillä tavallahan ne ajatukset yleensä lähtevät.

Lähtökohta meidän kesäkeittiöön tulevissa ikkunoissa.

Korona teki kuitenkin sen, ettei taitoja päässyt oikein opiskelemaan. Kursseja oli peruttu tai siirretty hamaan tulevaisuuteen, ja uskokaa tai älkää, pelkästään yhden vuoden aikana soittelin useampaan paikkaan ja vaikka mille taholle, mutta tuloksetta. Joistain numeroista sain silloin tällöin uusien ihmisten puhelinnumeroita, mutta vaikka joku yksittäinen kurssi sitten jostain löytyikin, paikat oli tupaten täynnä ja ihmisiä vielä jonossakin. Uuh, mun "kaikki heti nyt" -luonteelle se oli myrkkyä, vaan eipä auttanut itku markkinoilla (taisin muuten oikeasti välillä vähän tirautellakin).

Kunnes sitten viime syksynä alkoi vihdoin ja viimein löytymään kursseja tälle keväälle, niinpä ilmoittauduin ensimmäiseen mahdolliseen. Mitä väliä sillä, vaikka ajomatkaa tuli 1,5 tuntia yhteen suuntaan ja jouduin pilkkopimeässä ajamaan lumimyrskyjenkin läpi, onhan tässä elämässä hullumpiakin juttuja tehty.

Onneksi nimittäin lähdin. Meitä oli kurssilla yhdeksän ikkunamimmiä ja opettajana ihanan pirskahteleva Emilia Perho, Pinta ja Puite yrityksen omistaja. Vaikka matka Auranjokilaaksoon kevättalven pimeinä iltoina tuntuikin välillä pitkältä, odotin innolla jokaista iltaa. Toisinaan kun lunta pyrytti vaakatasossa ja näkyvyys oli ehkä metrin, mimmit kursseilla oli täysin varmoja etten matkan takia ilmestyisi paikalle, ja pitivät hulluina, kun saavuin p*skakeleistä huolimatta.

Töitä piisasi...

Hermot meinasi mennä jonkun laittamiin silikoneihin.

Jokainen meistä kurssilaisista toi mukanaan oman ikkunan (toiset jopa useampia). Itse valitsin mukaani kesäkeittiöön tulevat Paraisten purkutalosta haalimani mahdollisimman huonokuntoiset pokat, jotta oppisin entisöimään rankimman mahdollisimman kautta. Pokien rajun ulkonäön takia odotin Emilian sanovan, että niissä pitäisi uusia lähes kaikki puuosat, mutta vaikka ikkunoitten ulkonäkö oli vähintäänkin säälittävä, Emilia tiesi että hyvät niistä tulee. Ja voi tavaton miten hyvät tulikaan!

Vanhat ikkunat on vaan niin kauniita. On neliön mallisia ruutuja, kolmion mallisia ruutuja, pyöreitä ruutuja ja soikeita muotoja, kyllä sitä vaan ennen viitsittiin panostaa. Silloin joskus muinoin isompia ruutuja ei ilmeisesti osattu oikein tehdä, mistä johtuen suosittiin juurikin niitä pieniä ruutuja. Vanha puhallettu lasi on yksinkertaisesti aivan älyttömän kaunista, eikä nykyaikainen lasitavara vedä mitenkään vertoja sille. Paitsi ehkä korkeintaan lämpöarvonsa takia.

Me opittiin (tai ainakin itse opin) kurssilla valtavasti. Tänä päivänä katson meidänkin pirttikokonaisuuden pokia aivan uusin silmin, en kuten ennen lähes kauhunsekaisin tunnelmin. Tiedän että pystyn ne restauroimaan ja jos eteen tulee tenkkapoo, pyydän vertaistukea ja neuvoja meidän ihanalta Whatsapp -ryhmältä, jonka eräs vanhaa pankkirakennusta entisöivä kurssimimmi meitä varten perusti.

Hyvä ikkunamimmit ja tsemppiä meille kaikille uurastuksiin💜