Muistan eräänkin syksyn...

 

 

Kun marraskuu ilmestyy päivämääriin on ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että mieleen hiipii ajatus 

ollaanko me jämähdetty? 

 

Juttelin pari päivää sitten ihanalle siskolleni Hongkongiin ja puhuttiin juurikin siitä, kuinka älyttömän helppoa on jämähtää. Jos on ihan kivaa, on vähän hommia, ystäviä, perhettä ja muita asioita jotka ovat ihan okei, jano lähtemiseen hiipuu. Muistan viime(kin) marraskuussa sanoneeni, että tämä on sitten vihoviimeinen talvi Suomessa. 

 

Onneksi valokin voittaa välillä.

Omassa kuplassa peltojen keskellä.

 

Sitten kuitenkin "elämä taas tapahtui", ja täällä ollaan edelleen. Mutta... tässä kohtaa tunnustan - meidän juniorilla on ollut henkisesti sen verran raskasta, että lähellä on ollut parasta olla. Olishan se kivaa jos elämä olisi vaan ruusuilla tanssimista, mutta aina välillä se tarjoilee myös niitä piikkejä.

Tiedän että monille nuorille opiskelijoille koronakaranteenit ja säädökset teki valtavaa hallaa. Aamulla pääsi baariin, muttei kouluun tai harrastuksiin - aivan kreisiä sekoilua, jota ei järkeväksi saada sillä, että oltiin uuden edessä ja blaa blaa. Silloisilla uusilla toisen asteen opiskelijoilla ei ollut vuosien kokemusta opiskelusta ja niistä selviytymisestä, varsinkaan kun opettajan lähituki ja läsnäolo puuttui. Puhumattakaan tietenkin opiskelijakavereitten läsnäolosta - kun tämä kaikki vaihtuu reilun vuoden yksinäisyyteen tietokoneen äärellä, vahvemmatkin hartiat saattavat painua lyttyyn. 

Nuorten henkiset haasteet on surullinen asia, varsinkin kun avun saanti Suomessa ei ole niin sujuvaa tai helppoa. Paperilla ehkä, ja apua saakin alkupäähän ihan kohtuudella, mutta polku jatkoon katkeaa liian monelle. Ehkä meidän juniorin yksi haastavimmista asioista oli juurikin hyppääminen tsemppaavista kansainvälisistä opinahjoista tuijottamaan yksinään tietokoneen ruutua. Vaikka me ollaankin aina lähellä ja auttamassa, niin mutsi ja faija - plääh. Lisään tähän vielä sen, että juniori on kyllä tavattoman fiksu (ehkä liiankin analyyttinen), se vaan kantaa kaikkia maailman ongelmia ja epäkohtia hartioillaan.

 

Tänä syksynä opiskeluista valmistuminen kuitenkin häämöttää lähempänä kuin koskaan, aivan tuossa nurkan takana kolkutellen. 3,5 pitkää ja haastavaa vuotta ollaan rämmitty, mutta kun se odotettu lappu on viimein kourassa, uuh... taidan itkeä ilosta.

 

Tässä hieno papukaijavahakas, kiitos lukijalle vinkistä!

Joku hetki sitten oli vielä lehtiä...

  

 

Onneksi voi kuitenkin muistella erästäkin syksyä Samuilla

Viidakkotalon syksy vuonna 2018 oli siirtyminen Saharan kuivuudesta (ja sen ongelmista) totaaliseen vesi-infernoon ja sen tuomiin ongelmiin.

Moni blogin lukija varmasti muistaa viidakkotalon haasteet noin ylipäätäänsäkin. Tähän kun lisättiin Tompan kolmen viikon työmatka Suomeen, haasteissa todella riitti. Kun näin jälkikäteen lukee omia blogijuttujaan tuolta syksyltä, käy melkein kateeksi sekin mimmi, joka seikkaili koirineen viidakossa kaikkien tappavien kobrien keskellä (jos et jo lukenut, niin...). 

 

Oijoi mikä seikkailu! Ja oijoi mikä mimmi!

 

"Vuorikiipeilyt" Boon ja Salsan kanssa Samuilla.

 

Välillä jäätiin koirien kanssa kaatosateessa kaksimetrisen aidan ja sähköporttien ulkopuolelle, kun sähköt ei vaan sateella toimineet. Yritin totta kai pitkä sadetakki päällä kiivetä aidan yli (niinhän Tarzanin Janet tekee) sillä seurauksella, että sadetakki repesi ja putosin persiilleni allani valuviin vuoriin. Koirat ihmetteli silmät pyöreinä sekoilevaa böönaa, että miksi se ei vaan vie meitä pois tästä sateesta. Mikä tässä maksaa?

 

Viidakkotalolla ei todellakaan ollut tarvetta miettiä mitä tekisi, ennemminkin sai raapia päätänsä löytääkseen keinon saada päiviinsä hetkiä, jolloin ei tapahdu yhtikäs mitään. Kun oli kuivaa, viidakkorotat tulivat tontille uima-altaan takia (vesipula), ja sadekaudella taas ne tulivat katon alle tulvia pakoon. Sitten oli vielä skorpionit, työkailuineen katoilevat puutarhurit, mopo-onnettomuudet, ja se pimeys - vaikkei se vedäkään vertoja tälle peltopimeydelle ja yön silmille. Viidakkotalon ympäristössä ei silmiä tosin olisi näkynytkään, vaikka niitä olisi ollutkin. Ja eiköhän niitä ollut, en onnekseni vaan vaan tiennyt niistä.

 

Viidakkotalon terassi sateen jälkeen.

Aamu-uinnit vesiputouksella viidakossa.

 

Syksyn tulvat Samuilla oli nekin omaa luokkaansa. Jaksan edelleenkin ihmetellä, kuinka niillä paikallisilla mopoilla pystyi tuosta noin vaan ajamaan reisiä myöten vesilätäkössä ilman että kone hyytyi - ei mene jakeluun. Mun nuoruuden Toyotalla kun huristeli Hämeenlinnan väylällä vesilätäkköön, se hyytyi välittömästi kaistojen väliin. Varmasti Samuillakin moni matalampi pikkuauto hyytyi, mutta kummallisesti niillä mopoilla pystyi kummallisesti kurvailemaan lähes mistä vaan lammikosta.

 

Siellä kun ei yhtenä hetkenä tiennyt mistä seuraavalla hetkellä tuulisi, ei päivien aikataulutuksilla ja suunnitelmilla ollut mitään virkaa. Onneksi tuon muutaman viikon selviytymishaasteen aikana mulla oli turvana käärmeitten nitistäjänä loistavasti kunnostautunut juniori (lue täältä) ja kolme väkivahvaa karvaturria.  

Wow niitä kokemuksia!

Haasteista huolimatta Samuilla ja viidakkotalolla harmaus tai sateet ei tuntuneet tältä, sillä aina oli lämmintä ja aina oli elämää (jos ei muuta niin bileitä) tarjolla, kun sille päälle hurahti. Täällä pimeys ja hiljaisuus on niin pitkä episodi, että on lähes välttämätöntä aloittaa meditoiminen (ja rumpujen soitto) selviytyäkseen edessä olevasta haasteesta.

 

Millä sä muuten selätät pitkän pimeyden ja harmauden?

Ps. Onneksi suunnitelmissa on kisamatka Samuille alkuvuodesta, se palkinto ollaan kyllä ansaittu. Ehkä onnistutaan hankkimaan pari kisamitallia😁.

Tänään aurinko hemmoitteli oikein kunnolla.

Kaunis Karjaan frisbeegolf -rata.