...mutten kuitenkaan ehdi.
Asia on yksinkertaisesti sillä tavalla, ettei sellaista päivää tulekaan, milloin ei olisi rästihommia tehtäväksi. Vaikka vanhat talot on ihania ja sympaattisia, varsinaisia piparkakkuja etten sanoisi, hommat ei lopu KOSKAAN. Me ei esimerkiksi kolmeen vuoteen olla päästy edes aloittamaan joitakin puhteita, jotka todellakin vaatisivat paneutumista - kuten nyt esimerkiksi verstaan viime talvena vuotanut katto. Nyt tosin puutavaran ja kaiken mahdollisen rakettimainen hinnannousu laittaa jäitä hattuun jo itsessään, joten eipä tässä huolta. Odotellaan sen suhteen aikoja parempia tai opetellaan itse, on sitä hullumpaakin tehty.
Mikäli en ole vielä muistanut mainita, Tomppa rakastaa exceleitä. Saatatte siis jo arvatakin, että lähes kaikki odottavat työt on Tompan exceleissä ja sitä myöten myös tulostettuna meidän jääkaapin seinällä - on ollut jo kuukausia. Aina kun vastaavanlainen TO DO -lista ilmestyy pöydälle (tai jääkaapin oveen), alkaa hirveä tohina ja ensimmäisten päivien aikana "tehty" -rasteja ruksaillaan innostuneesti. Alle viikossa tahti kuitenkin hiipuu, kunnes loppuu kokonaan, ja TO DO -lista täyttyy kaiken maailman tuherruksilla. Kunnes se sitten piirretään tai tuherretaan kokonaan täysin lukukelvottomaksi.
Mutta onhan se aina mukava innostua, edes hetkeksi.
 |
| Vanhojen ikkunoitten restaurointia mainiossa kelissä. |
 |
| Poltin muuten käsivartenikin tolla kuumailmapuhaltimella. |
Mä en koskaan tajua, mihin kaikki tunnit vuorokaudessa häviää. Jos aikoisi hoitaa kaikki listan tehtävät, ei elämälle yksinkertaisesti jäisi aikaa. Samasta syystä myös blogi on päivittynyt tavattoman hitaasti. Mä olen moneen kertaan ja vähintäänkin jo vuoden verran ripustanut blogihanskat naulakkoon ajatellen kuten moni muukin blogin pitäjä, että sitä "joko elää, tai kirjoittaa elämisestä" - uuh miten hyvin kiteytetty.
Ja aina kun päätän että tämä oli nyt tässä, löydän viimeistään kahden viikon päästä itseni tuijottamassa läppärin näyttöä. Lueskelen vanhoja stooreja ja fiilistelen kaikkea meillekin tapahtunutta, elän kaikki nuo vuodet uudestaan hetki kerrallaan. Kaikki vanhat valokuvat Samuilta, kaikki ne upeat maisemat ja sydämelliset ihmiset, mä en vaan voi jättää sitä kaikkea.
Enkä tätäkään kaikkea.
 |
| Sateet on tuoneet myös komeita sateenkaaria. |
 |
| Vanhan omenapuun alla. |
Mutta tästä samasta syystä ja jonkinlaisesta blogikriisistä johtuen, irtauduin viimein myös ihanasta 40+ -blogit mediakanavasta. Mulla ei koskaan näemmä ollut aikaa tavata noita upeita kanssabloggaajia ja osallistua edes joihinkin mielenkiintoisiin pressitapahtumiin, joita olisi ollut tarjolla. Huono omatunto kalvoi ja stressi kasvoi. Tavallaan ilo katosi koko kirjoittelusta (ja joo, huonot tekstit huomasin itsekin jo aikaa sitten), yksinkertaisesti ei ole ollut paloa jakaa mitään kenellekään. Eikä varsinkaan, kun planeetat taistelee keskenään ja lähes kaikki mitä meille viime aikoina on tapahtunut, on ollut enemmän tai vähemmän pelkkää skeidaa. Phuuh, vaikka aurinko paistaakin, toivottavasti se paistaa pian taas tähänkin risukasaan.
Mutta summasummarum...
Tehdään nyt sitten näin; mä ilmestyn tänne tarinoitten ja kuulumisten pariin silloin kun saan inspiraation. Tai toisinaan, kun on jotain kerrottavaa. Varmasti myös silloinkin, kun on sadepäivä ja istahdan takkatulen loimuun, tai kun on lämmintä ja aurinko paistaa, silloin saatan kantaa koneen terassille lintujen lauluun, otan lasin viiniä ja kerron teille kuulumisia. Eli ehkä aika useinkin?
En tiedä.
Mutta sen tiedän, että mun täytyy tehdä tämä(kin) stressittömästi, silloin kun siltä tuntuu.
Kiitos kuitenkin että olette siellä, te olette ihan huikeita tyyppejä💛.
Kyllä tämä tästä.
 |
| Vahtikoira Boo. |
 |
| Autiotalon komea mänty ja kataja. |
 |
| Toivottavasti kurjet ei ihan vielä suunnittele muuttoa. |
